Follow by Email

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Naisten hommia

Näin kolmatta jouluani kun puurran ja väkerrän jouluruokia, niin hiipii ajatus mieleen, että taidan nyt olla ihan oikeasti nainen, kun ei miehet perinteisesti tämmöisiin osallistu. Vaikka ravintolamaailmassa kokit monesti on miehiä, niin kotiruokapuoli on ollut ja taitaa edelleen olla paljolti naisväen hommia. Te kokkaavat miehet, älkää loukkaantuko tästä, sillä teidänkin poikkeavaan käytökseen on varmaan joku järkevä selitys. Itselläni se oli tämä transjutska vissiin sitten.

Vaikka nämä jouluruokien tekemiset ovat aiemmin jääneet suureksi mysteerioksi, niin olen minä ruokaa laittanut. Vaikka jossain kirjoituksessani moitin eksääni äijämäiseksi, niin ruoanlaittajana hän oli ihan superosaaja ja siinä vuosien varrella minäkin opin tosi paljon ruoanlaitosta. Jouluruokia me käytiin aina syömässä entisellä anopillani, jossa olikin ihan mielettömät jouluherkut. Niistä aavistuksen vinkkejä saaneena ja oikealla innostuneella kokkausasenteella on kinkut ja laatikot onnistuneet ihan kiitettävästi allekirjoittaneeltakin. Kyllä miltei 20 vuoden kokkikoulu antoi hyvät eväät selviytyä tässä nykyisessäkin elämässä perheen emäntänä. Nyt on vielä sitten tämä kotikokin jatkokurssi allergiaruokien valmistuksesta, kun puolisoni on allerginen miltei kaikelle. Lista olisi niin pitkä, etten viitsi kuormittaa sillä internettiä. Siksi minä nämä laatikkoruoatkin itse väkerrän, kun kaupasta ei saa valmiina ilman munaa enää mitään. Muutenkaan kunnon lepakko mistään munasta perusta, pyh!

Pian on joulun herkut valmiit, imelletty perunalaatikko on uunissa ja karjalanpaisti olisi vielä huomenissa tehtävä. Sitten on viikoksi mässäiltävää, joten ei ku lahjakasta joulua!!

torstai 20. joulukuuta 2012

Olemisen tekeminen

Pohdin tässä omaa olemistani nyt, kun on tullut taas yksi jakso päätökseen. No ei mikään suuren suuri elämän vaihe, mutta siitä kun minä palasin töihin Jennana, on nyt kulunut melkein 2,5 vuotta. Työni kautta olen hyvin paljon mitannut omaa olemassaoloani ja onnistumista vaatimattomassa olemisessani. Työni jakautuu selkeästi kevät- ja syksyperiodeihin ja nyt tuli sitten viides tämmöinen työjakso täyteen.

Alkuun oli oikeastaan ihan kaikki niin jännittävää ja pelottavaa, että oli vaikeaa keskittyä töihinsä. Pelkästään oman olemassaolon toteuttaminen oli tekemistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaiken joutui miettimään erikseen. Joudunhan työssäni kohtaamaan kymmeniä, satoja ja lopulta tuhansia ihmisiä, sillä kouluttajana ja luentoja pitäessä ei voi piileskellä. Koko ajan olen oppinut lisää niitä asioita, jotka toisessa tilanteessa äiti olisi varmaan opettanut, mutta nyt oli opit lapsena toisenlaiset - luulivat pojaksi. Ei ole oikeastaan ihan helppoa yht'äkkiä "vaihtaa" sukupuoltaan. Vaikka se sukupuoli korjataan pillereillä, veitsellä ja juridiikalla, niin arkipäivän elämässä tämä on kyllä enempi tai vähempi sukupuolenvaihdos. Vaikka naiseutensa on sisäisesti kokenut vuosikausia, mutta koska kokemansa on joutunut piilottamaan kanssaihmisiltään, on naisena elämisen käytännönharjoittelu ollut miltei olematonta. Elä siinä nyt jotain elämää kaapissa piileskellen. Ei tahdo onnistua oikein mikään eläminen. Siispä, kun kaapinovet viimein sai potkittua auki ja saranoiltaan, niin siitä asti on saanut ja joutunut harjoittelemaan - oppimaan tätä uutta elämäänsä.

Nyt tai oikeastaan jo kauan, en tiedä mistä asti, olen ehkä osannut jo olla ilman ihmeempiä tekemisen tuskia. Silti tämä on koko ajan oppimista, mutta sitähän elämä on. Tämä on kuin olisi ollut ensin väärällä alalla ja sitten pääsi uudelleenkoulutukseen. Peruskurssi jäi vain suorittamatta ennen erikoistumiskoulutusta ja ne jutut pitää nyt sitten suorittaa itseopiskeluna ja oma onnistumisenilo toivottavasti arvosanana tästä elämänkoulusta.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Pakkohoitoa ja riippuvuuksia

Kun olen pohjimmiltani ollut aika itsenäinen koko ikäni, niin voin vain hämmästellä muutosta itsessäni. Tavallaan ensin annoin periksi jollekin tunteelliselle puolelle itsessäni ja se jämäkkä, tarkka ja tunnevammainen insinööriminä sai luvan väistyä taka-alalle. Samalla kertaa meni romukoppaan moni muukin asenteellinen näkemys ja minusta taisi tulla aika vapaamielinen tai ainakin paljon entistä suvaitsevampi. Jouduinhan minä pohtimaan ihastumisiani ja rakastumisiani moneen kertaan, vaikka tietä tasoittikin jo jonkin asteinen itsensä hyväksyminen pohjilla. Olinhan itsekin jotain yhteiskuntanormeista poikkeavaa, missä oli sulateltavaa, kun sen olin lopulta ymmärtänyt. Silti ei ollut ihan helppoa todeta, että entisenä umpiheterona yht'äkkiä olenkin rakastunut mieheen - ihan sama olenko minä itse mies, nainen vai jotain siltä väliltä. Onneksi myöhemmin selvisi, että mies onkin samanlainen nainen kuin itse olen eli nyt ollaankin sitten vissiin lepakoita. Kuka nyt jaksaa ikänsä olla tylsä hetero.

Antaa mennä vaan. Niin se meni. Päätin tulkita asian niin, että rakastuin - en mieheen, en naiseen, vaan ihanaan ihmiseen. Aivan sama, ollako hetero, lepakko tai jotain muuta. Ja ihana olikin ihastusrakastukseni, niin ihana, että jäin koukkuun. Ei mennyt aikaakaan, kun huomasin olevani ensin läheisyysriippuvainen ja sitten hyvin pian myös läheisriippuvainen. Ja miksi minä nyt tästä kerron. Kerron tästä juuri nyt siksi, että olen työmatkalla Oulussa. Nuo riippuvuuteni nostavat taas päätään, sillä olen täällä ilman rakastani ja ikävä jäytää mieltä. Onneksi vain yksi yö ja huomenna takaisin kotiin. Usein olemme yhdessä näillä työreissuilla, nyt siis ypöyksin.

Diagnoosin tapainen hapuilu: Estrogeeni aiheutti ensin ainakin toisen murrosiän. Minusta tuli herkkä, itkin ihan kaikkea. Myös turhaa kiukuttelua oli havaittavissa. Ihastumisetkin olivat kaiketi herkässä, mutta lopullinen tilanteen menetys oli seurauksena, kun joku osasi koskettaa minua oikein, löysi ne oikeat narut, mistä nykiä. Hän tiesi mitä sanoa, mutta ei silti ollut tunkeileva ja oli umpirehellinen kaikesta. Mistä sen rehellisyyden tiesi? Siitä, että hän kertoi itsestään sellaisia asioita, mitkä moni olisi jättänyt omaksi tiedokseen. Syntyi luottamus, joka on päivä päivältä kasvanut. Samoin on kasvanut alun ihastuminen nopeasti rakkaudeksi ja rakkaus joka päivä yhä suuremmaksi rakkaudeksi. Kaksi ja puoli vuotta pian on tuo rakkaus kasvuaan jatkanut eikä kasvulle näy loppua. Kiitos kultani, että uskalsit tulla elämääni.

Näinkin voi käydä ihmiselle, joka ei voinut lähteä transprosessiin, koska pelkäsi menettävänsä kaiken. Ihmiselle, joka sanoi pitävänsä vain tytöistä. Ihmiselle, joka lopulta heittäytyi tähän kaikkeen oman sisäisen pakottavan tarpeensa vuoksi. Ihmiselle, joka ei uskaltanut, mutta rakentamalla pakkotilanteita, oli hänen pakko uskaltaa mennä kohti tuntematonta. Ihmiselle, joka ei ollut onnellinen, mutta halusi löytää onnensa. Ihmiselle, joka oli tietynlainen stereotypia itsekin: insinööri, rivitalonpätkä Espoossa, vaimo, koira ja farmariauto. On tämä ollut eräänlaista pakkohoitoa, mutta ihan vapaaehtoisesti olen pakkoni rakennellut. Alkuun tarvittiin kuitenkin kunnon potku ja se tuli, kun joku jossain tilaisuudessa kertoi omista hyvistä transkokemuksistaan ja siten rikkoi sisältäni sen viimeisenkin lukon, mikä esti menemästä eteenpäin. Kun kertojasta näki, kuinka hän oli onnistunut ja onnellinen, niin silloin sisälläni naksahti ja insinööriminä sai väistyä tunteiden tieltä -ja kävi, kuten kävi.

torstai 6. joulukuuta 2012

Hyvää itsenäisyyspäivää !



Näin juhliessamme Suomen 95. itsenäisyyspäivää, tuli mieleen ajatuksia omasta itsenäisyydestäni. Sen lisäksi, että olemme itsenäinen kansa, emmekä ota käskyjä mistään muualta, voi pohtia, kuinka itsenäinen sitä on ollutkaan ihan näin yksilön tasolla. Joo, tarkennetaan nyt ainakin, ettemme ota käskyjä ainakaan Moskovan suunnalta... ei ainakaan kovin paljoa. Eikä Brysselistä, ei ei.

Minun henkilökohtaisen itsenäisyyteni kunniaksi ei ole kukaan liputtanut ja pikemminkin löytyisi varmaan niitä, jotka mieluummin liputtaisivat kunniakseni lippu puolitangossa. Jos itse yritän miettiä, milloin sitten olisi minun itsenäistymiseni liputuspäivä, ei se ole helppo pohdinta ollenkaan. Onkohan sellaista päivää olemassakaan?

Lapsena asuessamme vielä kotona vanhempien tarkan valvonnan alla, ei voi puhua kovinkaan itsenäisestä elämästä. Minä tosin vanhempieni erottua kortteerasin äidin uusioperheen kyljessä reilut kymmenen vuotta. Äiti, hänen uusi miehensä ja heidän rakkauden tuloksensa - siskoni - he olivat perhe ja minä siinä sitten edelleen mukana yhtenä suuna lisää. Sukunimenikin oli eri, kuin muilla, mutta siitä sain päättää aivan itsenäisesti. Kotimme ovessakin oli ihan minua varten oma sukunimeni tuon toisen lisäksi. Elinkö siis itsenäistä elämää? No en todellakaan.

Vuonna yhdeksäntoistasataa ja yhdeksänkymmentäkaksi (1992) lähdin sitten opiskelemaan. Muutin Lahdesta Espooseen. Vaan muutin ilokseni ja onnekseni tulevan vaimoni kanssa yhdessä Lahdesta, kumpikin kotoaan - siis vanhempien helmoista. Ainakin Espoon kunnan viranomaisten mukaan me perustimme perheen, sillä puoli tuntia kestäneen neuvottelun jälkeen ja virkailijan käytyä vielä kysymässä esimieheltään, meidät kelpuutettiin espoolaisiksi, kirjoille Espooseen siis. Tuohon aikaan ei opiskelijan ollut helppoa päästä kunnan kirjoille, mutta meidän katsottiin olevan vakavissamme ja että olemme perustamassa perhettä. Viisi vuotta tuosta solmimme avioliitonkin. Mutta olinko minä silloin itsenäinen? Ensimmäiset viisi vuotta ei ollut sormuksen kahleita, mutta tiukka sidos yhteisen elämän eteen kuitenkin. Ei se ehkä ollut niin kovin itsenäistä. Luokkakavereilla oli paljon yhteisiä menoja ja meininkejä, joista jäin paitsi. Vaan ei se haitannut, vaikka tuo monelle niin rakas opiskeluaikojen hurlumheielämä jäikin väliin.

Vuosituhannen vaihteessa tuli sitten pankkikin mukaan kuvioon, kun ryhdyimme sen VIP- asiakkaiksi ja samalla asuntovelallisiksi. Siitä kahdeksan vuotta myöhemmin pankinjohtaja sai lisää aihetta riemuun, kun hankimme pätkän suomalaista rantaviivaa - osin velaksi, totta kai. Eli tämän yksilön itsenäisyys sai taas yhden naulan arkkuunsa, kun rahoituslaitos piti tiukasti ohjaksista kiinni.

Sitten koitti se ero, joka sitten lopullisesti sinetöitiin mm. noiden edellämainittujen omaisuuksien osalta kesäkuussa 2011. Niin se meni, että hitusen aiemmin minut oli tuomittu eroon jo ja tässä yhteydessä jäi sitten velatkin pois. Ei ollut enää virallisia sidoksia mihinkään. Olinko nyt viimeinkin ensimmäistä kertaa elämässäni itsenäinen? No en ollut. Olin muuttanut edellisenä syksynä jo nykyisen puolisoni kanssa yhteen. Joskus ennen tuota aikaa ajattelin, että jos joskus eroan, en koskaan ota itselleni enää muijaa, vaan elelen itsenäistä ja vapaata elämää. Niin se Murphy taas takertui pikkuseikkoihin ja pisti minut rakastumaan mieheen. En ottanut muijaa vaan ukon. Voi helvetti, että näin kävikin. No oikeasti puolisoni on kaltaiseni ja hyvää vauhtia matkalla tytöksi - tai oikeastaan on tyttö jo. Mutta en ehtinyt olemaan tässäkään välissä hetkeäkään vapaa ja itsenäinen. Pankista anoimme pallon jalkaan miltei heti kohta ja kuukausi siitä, kun edelliset velat oli pyyhitty pois, oli jo uusi koti ostettu ja pankki taas ohjaimissa. Uusi avioliitto solmittu sekin kolme kuukautta edellisen virallisesta loppumisesta.

Niin, en taida osata olla itsenäinen, mutta olen onnellinen näin. Eipä ole tarvinnut yksin taaplata täällä, vaan aina on ollut joku rinnalla. Ja siitä olen onnellinen, että taaplatessamme ei tarvitse suunnistaa venäjänkielisten tienviittojen mukaan, vaan selviydymme ihan suomeksi. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Paljon kysymyksiä ja oikeat vastaukset niihin

Lueskelin tänään päiväkirjani alkuajoilta mietteitäni ja osui silmiini pohdinta. Näin kirjoittelin 8.5.2010:

En ehkä tiedä, minne olen matkalla. Tiedän kuitenkin sen, että paikoilleen ei nyt pidä jäädä enää. Aivan liian kauan olen paikoillani ollut ja nyt olen siis lähtenyt matkaan. Vaan minne saavun, saavunko, vai onko matka loputon ilman päämäärää? Lähdinkö edes oikeaan suuntaan? Ja jos joskus saavun perille, niin mikä siellä minua odottaa? Onko se jotain sellaista, jota lähdin etsimään ja voinko jäädä sinne vai jatkanko sittenkin matkaa, etsimistä? Ja vaikka löytäisinkin sen, mitä lähdin hakemaan, onko se sitä, mitä vielä silloinkin kaipaan? Vai luulenko vain nyt, että kaipaan sitä mitä etsin, mutta löytäessäni sen, huomaan, etten olekaan enää kiinnostunut koko asiasta? Ja voi hyvin olla, että tässä asiassa löytäjä joutuu pitämään löytämänsä. Löydettyään ei voi enää siitä luopua, vaikka haluaisikin. Kirous olisi lopullinen. Matka on muuttanut minut silloin siksi, mitä löysin, vaikka se ei olisikaan hakemaani. Lisäksi epäilys matkan töyssyisyydestä pistää epäröimään ja matka voi loppua rytinällä kaseikkoon.

Paljon oli kysymyksiä, joita pohdin. Silloin en noihin kysymyksiin osannut vastata, mutta nyt 2,5 vuotta myöhemmin minulla saattaa olla ainakin voimakas aavistus, miten tämä meni ja menee. Suunta oli minulle oikea, tosin matka on kesken vielä - toivottavasti se kestääkin ilman ihmeellisempiä rytinöitä. Se mitä löysin, on hyvinkin vastannut silloisia odotuksiani. Tosin ihan puskista tuli mukaan matkaseuraa - ihanaa matkaseuraa, jonka kanssa matkustelemme loppuikämme yhdessä. Tästä ei tullut sittenkään kirousta, vaan jotain ihanaa, sitä mitä olisi pitänyt lähteä etsimään jo paljon aikaisemmin, vaikka uskon tämän olleen juuri oikean ajankohdan. Aikaisemmin en olisi ehkä osannut löytää tätä kaikkea, mitä nyt olen löytänyt. Olen löytänyt paljon enemmän kuin kuvittelin etsiväni, olen löytänyt elämän.

Luulin siis löytäväni itseni, tavan jatkaa entistä elämääni. Vaan löytyi kokonaan uusi elämä. Sanoin prosessin alussa usein, että hei, se olen minä. En minä muutu miksikään. Olen se sama ihminen, te ette vain ole tunteneet minua kokonaan. Nyt voin hyvin myöntää olleeni väärässä. Tämä prosessi on muuttanut ainakin minua. Kun se piilossa pidetty minä sai tilaa elää, nousi pintaan moni asian, mistä en ehkä itsekään tiennyt. Muutun yhä vieläkin koko ajan. Muutokset, jotka normaalisti tapahtuvat ympäristön ja kasvatuksen vaikutuksesta koko elämän aikana, ovat tapahtuneet minulle parissa vuodessa.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Elämää vaatekaapissa

Yritän pukea sanoiksi nyt sitä uskomattoman hienoa ja samalla pelottavaa kokemusta, mikä seurasi kaapista ulostulosta.

Aloin jo hitusen raottelemaan varovasti ja ujosti kaapin ovea uudenvuoden 2007 nurkkamilla, kun avauduin silloiselle vaimolleni kertoen olevani trans- jotain. Silloin en vielä sen paremmin ulos tullut, huutelin vain ovenraosta ja siihenkin vastattiin, että ole vaan siellä, et saa näkyä. Menikin aika vaikeaksi koko elämä joksikin aikaa. Oli kyllä lupa pukeutua naisten vaatteisiin, mutta vaimo ei halunnut nähdä tai kuulla mitään. Ole siinä nyt sitten salaa jotain, mistä toinen kuitenkin tietää ja samalla sen kuitenkin kieltää. Kaikki vaatteet piti olla pois näkyvistä - siis kaikki MINUN tyttöjen vaatteet. Niitä alkoi ollakin jo niin hyvä määrä, että sai käyttää kaiken mielikuvituksensa, että ne olivat pois näkyvistä. Ainut helpotus oli ehkä, kun ei tarvinnut pelätä enää oman salaisen vaatevaraston löytymistä. Toinen tiesi asiat  ja jos halusi kerran olla näkemättä mitään, niin olkoot sitten penkomatta paikkoja.

Ajan kuluessa etääntyminen jatkui. Koskapa vaimo oli kotona ollessaankin muissa maailmoissa, niin kyllähän se lopulta johti siihen, että en enää välittänyt niin aktiivisesti piilotella. Kaappiini tuli tilaa ajatukselle siitä, että en ehkä olekaan vain tiitti (transvestiitti), vaan kyse on jostain minun mielestäni enemmästä. Tutkimuksiin siis. Toki olin käynyt keskustelemassa jo heti tuon uudenvuoden avautumiseni jälkeen Setan transtukipisteelläkin lukuisia kertoja, mutta ei se oikein avannut minulle tilannettani - tai ehkä avasikin. Tuskin olisin mennyt noihin tutkimuksiin ja edennyt tähän nykytilanteeseeni koskaan ilman niitä keskusteluja tukipisteen Maaritin kanssa. Ei voi tietää.

Termit sekaisin? Lyhyesti: transvestiitti eli tiitti on henkilö, joka nauttii pukeutumisesta toisen sukupuolen mukaisiin vaatteisiin, muttei halua varsinaisesti elää kyseisessä roolissa sen enempiä. Transsukupuolinen taas haluaa olla ja elää - tulla kohdelluksi itseään naisena kokoaikaisesti. Tähän yleensä liittyy myös hormoonihoidot ja kirugiset toimenpiteet. Näin ihan lyhykäisesti, mutta katsokaa tarkemmin jostain pätevästä tietolähteestä, sillä ei ole tarkoitus alkaa mitään tietosanakirjaa tähän naputtelemaan. Yritän vain kuvata sitä, että ehkä tavallaan itsekin olin tiitti tai niin ainakin luulin. Siinä vain kävi niin, että omat sisäiset tuntemukset vaativat lopulta enemmän. Se pukeutuminen ei vaan ollut riittävää. Se alkoi tuntumaan turhauttavalta. Koin, ettei se ole oikeaa, vaan jotain pelleilemistä - jatkuvaa naamiasleikkiä.

Pukeutuminen oli siis lopulta aivan sivuseikka sen rinnalla mitä oikeasti koin ja koen olevani. Aiemmin pukeuduin, jotta voisin olla edes hetken nainen. Nyt minä olen nainen ja pukeudun sen mukaisesti. Siinä on iso ero minulle, vaikka ulospäin se voi näyttää samalta. Samalla se tiittiaikainen unelma omasta vaatekaapista naisten vaatteineen toteutui. Nyt siellä kaapissa on vaatteet, enkä minä enää. Joskin kaappi meni uusiksi - se mistä minä tulin ulos, hajosi niin tuhannen päreiksi, ettei siitä enää vaatekaapiksi olisi ollut. On toki myönnettävä, että piilottelun ja salailun aikoinaan tuomaa jännitystä jopa kaipaa nyt joskus, kun tämä kaikki on tavallista arkea. Vaan on tämä niin ihanaa nyt, ettei ole koskaan tehnyt mieli takaisin kaappiin. Ei kaapit ole tehty asuttaviksi.





sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Mitäs se äiti sanoikaan, kun kerroin hänelle?

Niin, aika spontaanisti sen enempiä asiaa pohtimatta ja itseluottamusta uhkuen kaasuttelin Helsingistä Lahteen äidille kertomaan, että missä mennään. Ei hänellä ollut siihen asti ollut harmainta aavistusta minun transuudestani. Ei hän varmaan edes tiennyt ennen sitä koko sanan olemassaoloa.

Aloitin toki silleen varovaisesti kyselemällä, että mikä minun nimekseni olisi tullut, jos olisin syntynyt tytöksi. Sainkin jonkinlaisen arvion selville ja sitä kunnioitin myöhemmin maistraatissa, kun olin nimeäni muuttamassa - toki sen verran epäsopiva tuo nimi oli, että se lopulta päätyi toiseksi nimeksi . Lopulta alkuhöpinöiden jälkeen sain koottuani itseni ja kerroin asiani, kuten olin suunnitellutkin. Seurauksena oli hetken hämmennys, ehkä jopa pieni hiljainen hetki. Lopulta äidin suhtautuminen vaikutti ihan järkevältä ja hyväksyvältä, johon mielikuvaan silloin jäinkin.

Sisko oli sitten tiedotusvuorossa seuraavana päivänä. Hänen suhtautumisensa oli ihan järjetön. Siskohan riemastui ja oli suorastaan onnellinen saadessaan itselleen isosiskon, jota hänellä ei ollut. Isoveljen menetys ei siinä paljoa haitannut ja unohtui samoin tein. Siskosta olikin sitten paljon apua äidin suhteen, jolla tuo alun hyväksyvä asenne muuttui jonkinlaiseksi tunteiden vuoristoradaksi. Seuraavat kolme viikkoa oli aika sekavaa aikaa äidin suhteen siitä, että hyväksyykö lopulta vai ei. Siskon avustuksella viisari jäi osoittamaan hyväksynnän puolelle onneksi.

Edellinen tapahtui keväällä 2010. Kesä meni kivasti siinä odotellessa ja itsekin henkisesti valmistautuessa tulevaan syksyyn ja odotellessa elämäni aloitamista ihan oikeasti Jennana. Olin luvannut silloiselle vaimolleni, että kesäloman vietän vielä, kuten ennenkin. Oli siinäkin lieviä vaikeuksia tavallaan, kun nimi kuitenkin vaihtui jo kesäkuussa virallisesti ja ajokortti sekä pankkikortit tulivat heinäkuussa uudella nimelläni. Oikea välivaihe joo, mutta siitä selvittiin - vai selvittiinkö? Vaimo kyllä hyväksyi, mutta samalla etääntyi ja mistään kunnioituksesta ei ollut tietoakaan. Tilanne johti lopulta eroo 13 avioliittovuoden ja 18 yhdessä eletyn vuoden jälkeen.

Syksyllä, kun sitten muutin silloisen tulevan eli nykyisen puolisoni kanssa yhteen, alkoi äidilläni taas uusi kriisi. Uusi puolisoehdokkaani oli samanlainen kuin minä itsekin, mies ehkä tuolloin vielä - kuitenkin transnainen alkumatkallaan naiseksi. Minulla ei koskaan ollut äidin kanssa ollut riitoja, mutta kun hän vertasi tilannettani sanomalla, että kohta sitä mennään koirien kanssa jo naimisiin, niin se oli minulle liikaa. Meillä oli välit poikki pari viikkoa, kunnes äiti pyysi anteeksi sanomisiaan. Anteeksi olen antanut tuon, mutten ikinä tule unohtamaan.

Tuossa alla on pari kuvaa minusta silloin joskus. Molemmat jostain 2008 vuodelta ehkä. Itse minä näin ja koin oman naisellisen puoleni hyvin voimakkaasti, mutta se oli niin tarkoin varjeltu salaisuus aina, enkä "normaali" miesmoodissani ehkä tuonut ihmisille mieleen mahdollisuutta, että voisin olla transihminen. Siksi kaikki, joka ikinen, kenelle kerroin lopulta, yllättyi täydellisesti. Osa ei yllätyksestä koskaan toipunut, enimmäkseen entisiä kavereitani. Katosivat kuin tuhka tuuleen tai jotkut alkoivat selittämään jatkuvasti jotain ihan sekavia, niin joutui itse sanomaan heille näkemiin.



sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Pelkoja

On varmaan monelle transasioiden kanssa painiskelevalle tuttu tunne, että ei voi tehdä asioilleen mitään. Se ei vaan ole minulle mahdollista, on monen päälimmäinen ajatus. Läheiset, ystävät, työ tai jokin muu syy on niin suuri este, että ei vaan yksinkertaisesti rohkeus riitä. Niin se oli minullekin este varmaan tuon 30 vuotta. Oli se aikakin varmaan erilainen silloin ennen - nyt vaan on vähän helpompaa siitäkin huolimatta, että meillä vallankahvassa jyllää puolueet, joiden muutamat edustajat varmaan passittaisivat meidät transihmiset monien muiden ihmisryhmien kanssa jonnekin keskitysleiriin, jos siihen mahdollisuus tulisi. Onneksi emme elä enää 1900- lukua.

Lyhyemmällä ajanjaksolla tarkasteltuna minun tilannettani, on varmaa, että pari tapahtumaa avasi omia sisäisiä lukkojani niin, että se oli sitten menoa. Isäni pois meno saattoi olla yksi, mutta kun olin jo käynyt transtutkimuksissa vuoden, niin keväällä 2010 alkoi vaan tuntua, että nyt on tehtävä jotain. Tärkeä avain oli vertaisryhmätapaaminen, joita olin vältellyt kuin ruttoa. Siellä kuulin rohkaisevia tarinoita ihmisten kokemuksista ja se oli oikeastaan lähtölaukaisu. Tuosta tilaisuudesta ampaisin suoraan kertomaan tilanteeni äidille ja seuraavana päivänä siskolle. Viikon tai parin päästä olin kertonut jo töissäkin. Työpaikka olikin minun suurin kynnyskivi. Työkavereiden ja koulutettavieni suhtautuminen pelotti enemmän kuin mikään koskaan. Näin 2,5 vuotta tuon jälkeen voin olla tyytyväinen, että olin työelämässä, sillä siellä olen joutunut kohtaamaan tuhansia ihmisiä uudessa identiteetissäni. En voinut jäädä kotiin piileskelemään. Hyvää harjoitusta tämä on ollut tulla uudeksi minäkseni. Olen kiitollinen työkavereilleni ja kaikille koulutuksissani olleille. He ovat suhtautuneet minuun erittäin hyvin.

Uusi minä - mikäs se sitten on? Minähän se olen aina ollut, mutta ehkä siinä on oppimista, kun alkaa elämään 24/7 uudessa sukupuoliroolissa. Vaikka tämän on aina tai ainakin tosi kauan kokenut sisällään, niin silti minut on kasvatettu poikana. Pitkä pätkä tytön elämän opettelua on joko jäänyt kokonaan väliin tai mitä on opittukaan, niin se on tullut roolimalleilta. Naiselliset roolimallit ovat olleet aika vähissä omassa lähipiirissäni - vaimokin oli jonkin verran käytökseltään vähän äijämäinen. Nyt on kuitenkin se entinen ja hyvin harjoiteltu rooli jäänyt käytännössä kokonaan pois. Elämä on korvattu vajaassa 2,5 vuodessa kokonaan uudella. Silti on vielä asioita opittavana, mutta eikös elämässä aina olekin?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Jennan ääni


Viime kesänä tein netin kautta rikosilmoituksen eräästä uutisotsikoihinkin päässeenstä irlantilaisrosvoporukasta. Sinänsä mitään hätää ollut kellään muulla kuin niillä kangstereilla. Meni viikko jos toinenkin, niin minulle soitti konstaapeli Tuimala. Kysyin nimeäni ja kun kerroin olevani Jenna, niin hänen tärkeimmäksi tutkinnan kohteeksi muodostuikin yht'äkkiä minun henkilöllisyyteni. Kysyi, että eikö Jenna ole naisen nimi. On se joo, ja Jenna löi Tuimalalle luurin kiinni. Eihän sitä ylikomisarioksi pääsisikään, jollei olisi noin terävä järjenjuoksu.

Pari kolme viikkoa ja Tuimala oli opetellut läksynsä, soitti uudelleen, mutta rikosilmoitus ei siitä mihinkää edennyt. Jos on EU- maasta, niin saa tehdä mitä tahansa Suomessa. Ei kiinnosta rikospoliisia sen enempää kuin verottajaakaan. No minulle aivan sama, mutta  tämän Tuimalan suhtautuminen vaikutti minuun sen verran, että pyysin lähetteen äänihuuli"leikkaukseen" välittömästi.  Huomenna on jonkinlainen kartoituskäynti, jossa selviää varmaan lisää ko. operaatiosta itsellenikin. Keväällä sitten se varsinainen operaatio - kaikkeahan on koko tämä transprosessin aikana saanut odottaa aina puoli vuotta kerrallaan, joskin tähän kartoituskäyntiin meni vain kolme kuukautta, hurraa HUSsille.

perjantai 2. marraskuuta 2012

En koskaan sairastu, paitsi...


Ihanaa, tänään pääsee kauan odotetulle risteilylle Ruotsiin. Siitä onkin jo 1,5 vuotta aikaa, kun viimeeksi tuli käytyä Tukholmassa. Edellinen risteily meni flunssalääkkeiden voimalla, kun tietysti piti olla juuri silloin sairaana. Oli rankka reissu, mutta niinhän nämä risteilyt kuuluvat kai ollakin.

En ole juuri sairaana ollutkaan tuon risteilyn jälkeen, mutta nyt, juuri tänä aamuna olo oli surkea. Vatsa ruikulilla, kuumeinen ja vetämätön olo, päätä särkee, kuten vähän joka jäsentä muutenkin. Aamu alkoi taas mukillisella kuumaa mustaherukan makuista flunssalääkettä. Tuleeko tästä jo perinne, että laivalla ollaan huonossa kunnossa. No kipeänähän pitää juoda paljon, vai miten se meni?
Ashtsu laivaan!

tiistai 30. lokakuuta 2012

No miltä tämä on tuntunut olla "tämmönen"


Oletko sinä salannut koskaan mitään vaikkapa äidiltäsi? Salaa tupakilla kavereiden kanssa nurkan takana ehkä? No varmastikaan tämä minun tilanteeni ei ole tuntunut tuolta, vaikka mitäs minä siitä tiedän, kun en ole polttanut koskaan sen enempää salaa kuin luvallisestikaan. Heti pieni vale, olen polttanut puolikkaan tupakan ja taatusti salaa ja taatusti äidiltä varastettukin vielä - anteeksi äippä.

Asiaan. Ei ole ehkä ollut aikoinaan 70- luvun lopulla vajaa 10- vuotiaana naperona huomata olevansa jotenkin erilainen kuin muut pojat. Ei ole ollut edes tietoa koko transasioista tai ainakaan sitä tietoa ei osannot hakea. Sitä vaan oli salaa viehättynyt pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin silloin tällöin - salaa tietenkin. Voi niitä kauhunhetkiä, kun oli mekko päällä ja porukat tulikin yllättäen kotiin. Se oli ainaista selviytymispeliä, ettei jää kiinni. Olisi ollut ihan hävyttömän noloa, jos joku olisi nähnyt. Kyllä siinä oppi piileskelemään.

30 vuotta piileskelyä, ensin lapsuuden kodissa, sitten avioiduttuani - tuon liiton aikana lisähaastetta tuotti vielä silloisen anopin läsnäolo melko usein eli lähes kaikki arjet 10 vuoden ajan. Piileskelyä, piileskelyä ja piileskelyä. Oppihan siinä varovaiseksi ja olemaan jättämättä mitään jälkiä itsestään. Näillä opeilla onnistuisi varmaan täydellinen rikoskin jo. 

Jos kenellekään mitään sanoo termit tiitti eli transvestiitti ja transsukupuolinen, niin minulle ne termit alkoivat valjeta myöhemmin. Havaitsin olleeni ensin mainittua hyvin pitkään tai ainakin luulin olleeni. Jossakin vaiheessa se vain ei tuntunut enää oikealta. Ymmärsin jotenkin hämärästi kyseessä olevan jotain muuta, paljon syvällisempää - transsukukupuolinen eli tässä tapauksessa transnainen. Pukeutuminen tuntui vain ulkoiselta leikkimiseltä ja oma syvin olemus suorastaan jo kiljui, että tee asioille jotain. Valitettavasti meni vielä vuosia senkin jälkeen, koska ei ollut rohkeutta. Ihminen luo kaikenlaisia pelkokuvia itselleen. Minä pelkäsin eniten työyhteisön suhtautumista, mutta ihan yhtälailla sukulaisten ja ystävienkin suhtautumista. On aika rankkaa elää pelossa, kauhun vallassa, epätietoisena ja kieltäen oman itsensä 30 vuoden ajan.

Meni siis vuosia, kunnes keväällä 2010 vaakakupissa pakko alkoi painaa enemmän kuin rohkeudenpuute. Se olikin sitten menoa. Rakentelin pieniä pakkotilanteita itselleni, koska rohkeus olisi muuten loppunut kesken. Esimerkiksi töissä avauduin ja kerroin tulevani kesäloman jälkeen Jennana töihin. Siitä tämä lähti oikeastaan kunnolla alkuun, mutta arvatkaas oliko 2.8. loman jälkeen pelko perseessä. Ikävää oli toki, että kaikki vanhat ystävät jättivät, mutta ihanaa oli, että ainakin lähimmät sukulaiset äiti ja sisko olivat kannustavia ja ovat hyväksyneet uuden perheenjäsenensä täysin. Myös työyhteisö on minut kelpuuttanut joukkoonsa täysin. Silloinen vaimo ei jättänyt, mutta etääntyi niin paljon, että ihan itse jouduin tekemään lopulta kiperän eropäätöksen. Surku sinänsä, mutta onneksi sain puumailtua itselleni maailman ihanimman ihmisen - nykyisen puolisoni. Kumpikohan muuten iski ja kenet?

Nyt menee siis aivan loistavasti. En ole ollut koskaan näin onnellinen kuin nyt olen. Tästä tuskin saa kunnolla kuvaa siitä, kuinka onnellinen oikeastaan olenkaan eikä tästä taida saada edes kunnollista kuvaa siitä, mitä minä ja niin moni muu kaltaiseni joutuu kokemaan tätä elämänprosessia läpi viedessään. Toivottavasti edes joku pienen pieni muren käsitystä lohkesi tuosta.

Kyllä elämä on ihanaa :)



Kuva jostain ajalta, kun niin moni asia oli vielä pelkkää unelmaa ja toiveajattelua.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Fire

Hiusväri on vaihtunut punaisen ja pinkin eri sävyissä pitkin loppukesää ja syksyä lähes viikoittain. Sain tuon rakkaan puolisonikin innostumaan hiusten värjäämisestä, vaikka alkuun hän olikin aika vahvasti sitä mieltä, että tyttöjen hömpötyksiä. Minun turkoosi tehosteraitaväri katosi kummasti parempaan käyttöön. Nyt meillä on sitten yhteinen harrastus snookerin lisäksi - me vaihdellaan hiusväriä yhdessä ja joskus vähän kilpaakin. Ihanaa olla tyttö ja vähän vissiin turhamainenkin sellainen. Sitähän tämä on, vai?

Eilen oli minun vuoroni "säätää" taas uusi väri ja kirkkaus. Tällä kertaa fire- punaista ja hyvä tulikin. Nyt on oikeasti shokkiväri, jollei aiemmin vielä ollut. Tuossa alla kuva todisteeksi. Ja tummiin silmänalusiin ei tarvii kiinnittää erityistä huomiota, jollei ole tarjolla pikatietä onneen, jolla nuo saisi "vaalennettua".





sunnuntai 28. lokakuuta 2012

9.10.1968, Lahti

Kun kerroin edellisessä kirjoituksessa, etten ole ihan perussettiä, niin taustoitetaampa asiaa.

Otsikon osoittamana päivänä kello 6:10 aamulla Lahden synnytyssairaalassa syntyi lapsi, jolle vanhemmat ymmärrettävistä syistä antoivat joitakin aikoja myöhemmin nimeksi Juha Matti. Sitä nimeä tuo kakara totteli sitten vuosikymmeniä. Tosin jo kymmenen ikäisenä oli kysymyksiä, joihin hän ei vastausta löytänyt. Vasta vuosia myöhemmin asiat jyräsivät yli ja nettikin kaikkine tietoineen auttoi sälliä selvittämään itselleen, ettei ehkä olekaan sitä, mitä on luullut olevansa. 30 vuotta siinä meni hyvinkin, kunnes osasi jotain tehdä - yhtä helvettiä se on semmoinenkin. Vuodesta 2009 alkaen on sitten selvitetty oikein ammattiauttajien avulla, mistä on kyse ja mikä on tulevaisuuden suunta. Siitä sitten siihen, mikä on tilanne tänäpäivänä - ollut jo pari vuotta. Juhaa ei ole enää mutta minä olen - Jenna Kristina.

Siinä taustaa ja matkanvarrella on tapahtunut paljon, joista tapahtumista kerron aina joskus, kun olen siihen valmis. Tämä on minulle ollut suuri tabu ja olen pitänyt monia asioita omana ja rakkaan päiväkirjani tietona. 

Tuossa kuvassa se rääpäle, mikä syntyi silloin joskus. Olipa elämä silloin vielä helppoa.


Äänestyspäivä

Heiii! Olen ollut viimeiset vuodet melkoisen aktiivinen äänestäjä. Niin oli tarkoitus olla nytkin kuntavaaleissa, vaan toisin kävi. Puolue, jota yleensä olen kannattanut, mokasi ja tyri ainakin minun silmissäni. Sellaisia esityksiä, joita tämä tyttö ei voi kannattaa. Siis jotain muuta olisi pitänyt löytyä, vaan ei löytynyt. Ei mistään puolueesta. Taidan poiketa valtavirrasta, kun ei löydy ehdokasta edes lähellekään, joka olisi vähääkään minun kanssani samaa mieltä. Olen varmaan joku vastarannan kiiski ja sen olen jo muutenkin ymmärtänyt, etten ole ihan keskiverto kansalainen. Olenhan monin tavoin poikkeava ja omasta mielestäni kaiken yläpuolella - vitsi, vitsi, eihän haittaa?

lauantai 27. lokakuuta 2012

And so it begins...

Kaupassa

Pitäisi varmaan oikeasti aloittaa kirjoittamaan jostain menneisyydestäni, mutta nyt kaikki alkaa tästä päivästä ja kauppareissusta.

Olin rakkaan puolisoni kanssa kaupassa ihan tavallisilla ruokaostoksilla. Siinä samalla katselin vaatteitakin vähän - turhaan, sillä ei marketeista minun kokoiselleni löydy mitään. Lastenkokoja myyvät, kun ne menee varmasti kaupaksi. Vaateosastolta siis ruokaosastolle, miksi koko kauppaan mentiin. Ruokatarpeita hakusessa edes muutamaksi päiväksi, mutta se on muuten täällä Lohjalla vaikeaa. Jollei ruoka-ainesten päiväys ole jo mennyt vanhaksi, niin ainakin se päiväys vetelee viimeisiään, eli täällä Lohjalla eletään kädestä suuhun systeemillä. No löytyi sieltä jotain, kun oikein kovasti etsi. Etsiä saikin, kun niin moni asia oli muutenkin sijoitettu aivan epäloogisesti ties minne ja pyöriä sai kuin väkkärä.

Lopulta ostosten kanssa kassalle, jee. Ärtymys oli jo korkealla, mutta ei se v-käyrä laskenut ainakaan siitä ukkelista kassalla. Siinä se äijä seisoi kädet taskussa rapsutellen varmaan omia perintökalleuksiaan, eikä hievahtanutkaan väistääkseen, että päästäisiin laittamaan meidän ostoksia kassan hihnalle. Vaan olihan sedällä suuret ostokset, kun sitä kaljapäkkiä ei muuten saanut liikkeelle kuin lattialla potkien. Eikä muuten meinattu päästä pakkaamaankaan ostoksiammekaan, kun setä jäi siihen hieromaan sen päkkinsä kanssa vielä kassan jälkeenkin. Ärrr-ärrr.

Jotta ei olisi heti alkuun pelkkää valittamista ja ruikuttamista, niin todettakoon, että kotimatka sujui hyvin ja nopeasti, vaikka Lohjalla ollaankin. Ja nyt ollaan kotona, olo on ihanan rento ja kiukku on laantunut, jos tuota nyt voi kiukuksi edes sanoa.
Miksi tämä alku on aina näin hankalaa? Olenhan kirjoittanut päiväkirjaanikin nyt tasan 918 päivää ja sivuja on kertynyt 2584 sivua. Vaikka siinä se juju varmaan onkin. Päiväkirja on tarkoitettu vain minun itseni luettavaksi, kun tätä luet myös Sinä. Toki saatan noita päiväkirjani sivuja paljastaa Sinullekin. Paljon on 2,5 vuoden aikana tapahtunut sellaista, mitä ei silloin aloittaessaan osannut aavistaa edes.

Tämä on ensimmäinen blogini, mutta tässä ei ole kuulemma sen kummempaa etikettiä, miten pitäisi kirjoittaa. Niimpä minä(kin) kirjoittelen tänne ihan mitä sattuu. Kerron omasta elämästäni, voi joukkoon vilahtaa vähän muotiakin siltä osin kuin siitä mitään ymmärrän ja ruoka on tärkeä asia eli siitäkin jotain joskus ehkä. Mikään kennel- blogi tämä ei ole, mutta minun ihana huomiohoro 8- vuotias Welssi ansaitsee silloin tällöin maininnan saavutuksistaan ja aiheuttamistaan tuhoista. Eli kaikkea on luvassa sekä menneestä että nykyhetkestä ja ties vaikka scifi- fanina joskus jotain tulevaisuusjuttujakin.