Follow by Email

tiistai 30. lokakuuta 2012

No miltä tämä on tuntunut olla "tämmönen"


Oletko sinä salannut koskaan mitään vaikkapa äidiltäsi? Salaa tupakilla kavereiden kanssa nurkan takana ehkä? No varmastikaan tämä minun tilanteeni ei ole tuntunut tuolta, vaikka mitäs minä siitä tiedän, kun en ole polttanut koskaan sen enempää salaa kuin luvallisestikaan. Heti pieni vale, olen polttanut puolikkaan tupakan ja taatusti salaa ja taatusti äidiltä varastettukin vielä - anteeksi äippä.

Asiaan. Ei ole ehkä ollut aikoinaan 70- luvun lopulla vajaa 10- vuotiaana naperona huomata olevansa jotenkin erilainen kuin muut pojat. Ei ole ollut edes tietoa koko transasioista tai ainakaan sitä tietoa ei osannot hakea. Sitä vaan oli salaa viehättynyt pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin silloin tällöin - salaa tietenkin. Voi niitä kauhunhetkiä, kun oli mekko päällä ja porukat tulikin yllättäen kotiin. Se oli ainaista selviytymispeliä, ettei jää kiinni. Olisi ollut ihan hävyttömän noloa, jos joku olisi nähnyt. Kyllä siinä oppi piileskelemään.

30 vuotta piileskelyä, ensin lapsuuden kodissa, sitten avioiduttuani - tuon liiton aikana lisähaastetta tuotti vielä silloisen anopin läsnäolo melko usein eli lähes kaikki arjet 10 vuoden ajan. Piileskelyä, piileskelyä ja piileskelyä. Oppihan siinä varovaiseksi ja olemaan jättämättä mitään jälkiä itsestään. Näillä opeilla onnistuisi varmaan täydellinen rikoskin jo. 

Jos kenellekään mitään sanoo termit tiitti eli transvestiitti ja transsukupuolinen, niin minulle ne termit alkoivat valjeta myöhemmin. Havaitsin olleeni ensin mainittua hyvin pitkään tai ainakin luulin olleeni. Jossakin vaiheessa se vain ei tuntunut enää oikealta. Ymmärsin jotenkin hämärästi kyseessä olevan jotain muuta, paljon syvällisempää - transsukukupuolinen eli tässä tapauksessa transnainen. Pukeutuminen tuntui vain ulkoiselta leikkimiseltä ja oma syvin olemus suorastaan jo kiljui, että tee asioille jotain. Valitettavasti meni vielä vuosia senkin jälkeen, koska ei ollut rohkeutta. Ihminen luo kaikenlaisia pelkokuvia itselleen. Minä pelkäsin eniten työyhteisön suhtautumista, mutta ihan yhtälailla sukulaisten ja ystävienkin suhtautumista. On aika rankkaa elää pelossa, kauhun vallassa, epätietoisena ja kieltäen oman itsensä 30 vuoden ajan.

Meni siis vuosia, kunnes keväällä 2010 vaakakupissa pakko alkoi painaa enemmän kuin rohkeudenpuute. Se olikin sitten menoa. Rakentelin pieniä pakkotilanteita itselleni, koska rohkeus olisi muuten loppunut kesken. Esimerkiksi töissä avauduin ja kerroin tulevani kesäloman jälkeen Jennana töihin. Siitä tämä lähti oikeastaan kunnolla alkuun, mutta arvatkaas oliko 2.8. loman jälkeen pelko perseessä. Ikävää oli toki, että kaikki vanhat ystävät jättivät, mutta ihanaa oli, että ainakin lähimmät sukulaiset äiti ja sisko olivat kannustavia ja ovat hyväksyneet uuden perheenjäsenensä täysin. Myös työyhteisö on minut kelpuuttanut joukkoonsa täysin. Silloinen vaimo ei jättänyt, mutta etääntyi niin paljon, että ihan itse jouduin tekemään lopulta kiperän eropäätöksen. Surku sinänsä, mutta onneksi sain puumailtua itselleni maailman ihanimman ihmisen - nykyisen puolisoni. Kumpikohan muuten iski ja kenet?

Nyt menee siis aivan loistavasti. En ole ollut koskaan näin onnellinen kuin nyt olen. Tästä tuskin saa kunnolla kuvaa siitä, kuinka onnellinen oikeastaan olenkaan eikä tästä taida saada edes kunnollista kuvaa siitä, mitä minä ja niin moni muu kaltaiseni joutuu kokemaan tätä elämänprosessia läpi viedessään. Toivottavasti edes joku pienen pieni muren käsitystä lohkesi tuosta.

Kyllä elämä on ihanaa :)



Kuva jostain ajalta, kun niin moni asia oli vielä pelkkää unelmaa ja toiveajattelua.

1 kommentti:

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.