Follow by Email

tiistai 30. lokakuuta 2012

No miltä tämä on tuntunut olla "tämmönen"


Oletko sinä salannut koskaan mitään vaikkapa äidiltäsi? Salaa tupakilla kavereiden kanssa nurkan takana ehkä? No varmastikaan tämä minun tilanteeni ei ole tuntunut tuolta, vaikka mitäs minä siitä tiedän, kun en ole polttanut koskaan sen enempää salaa kuin luvallisestikaan. Heti pieni vale, olen polttanut puolikkaan tupakan ja taatusti salaa ja taatusti äidiltä varastettukin vielä - anteeksi äippä.

Asiaan. Ei ole ehkä ollut aikoinaan 70- luvun lopulla vajaa 10- vuotiaana naperona huomata olevansa jotenkin erilainen kuin muut pojat. Ei ole ollut edes tietoa koko transasioista tai ainakaan sitä tietoa ei osannot hakea. Sitä vaan oli salaa viehättynyt pukeutumaan tyttöjen vaatteisiin silloin tällöin - salaa tietenkin. Voi niitä kauhunhetkiä, kun oli mekko päällä ja porukat tulikin yllättäen kotiin. Se oli ainaista selviytymispeliä, ettei jää kiinni. Olisi ollut ihan hävyttömän noloa, jos joku olisi nähnyt. Kyllä siinä oppi piileskelemään.

30 vuotta piileskelyä, ensin lapsuuden kodissa, sitten avioiduttuani - tuon liiton aikana lisähaastetta tuotti vielä silloisen anopin läsnäolo melko usein eli lähes kaikki arjet 10 vuoden ajan. Piileskelyä, piileskelyä ja piileskelyä. Oppihan siinä varovaiseksi ja olemaan jättämättä mitään jälkiä itsestään. Näillä opeilla onnistuisi varmaan täydellinen rikoskin jo. 

Jos kenellekään mitään sanoo termit tiitti eli transvestiitti ja transsukupuolinen, niin minulle ne termit alkoivat valjeta myöhemmin. Havaitsin olleeni ensin mainittua hyvin pitkään tai ainakin luulin olleeni. Jossakin vaiheessa se vain ei tuntunut enää oikealta. Ymmärsin jotenkin hämärästi kyseessä olevan jotain muuta, paljon syvällisempää - transsukukupuolinen eli tässä tapauksessa transnainen. Pukeutuminen tuntui vain ulkoiselta leikkimiseltä ja oma syvin olemus suorastaan jo kiljui, että tee asioille jotain. Valitettavasti meni vielä vuosia senkin jälkeen, koska ei ollut rohkeutta. Ihminen luo kaikenlaisia pelkokuvia itselleen. Minä pelkäsin eniten työyhteisön suhtautumista, mutta ihan yhtälailla sukulaisten ja ystävienkin suhtautumista. On aika rankkaa elää pelossa, kauhun vallassa, epätietoisena ja kieltäen oman itsensä 30 vuoden ajan.

Meni siis vuosia, kunnes keväällä 2010 vaakakupissa pakko alkoi painaa enemmän kuin rohkeudenpuute. Se olikin sitten menoa. Rakentelin pieniä pakkotilanteita itselleni, koska rohkeus olisi muuten loppunut kesken. Esimerkiksi töissä avauduin ja kerroin tulevani kesäloman jälkeen Jennana töihin. Siitä tämä lähti oikeastaan kunnolla alkuun, mutta arvatkaas oliko 2.8. loman jälkeen pelko perseessä. Ikävää oli toki, että kaikki vanhat ystävät jättivät, mutta ihanaa oli, että ainakin lähimmät sukulaiset äiti ja sisko olivat kannustavia ja ovat hyväksyneet uuden perheenjäsenensä täysin. Myös työyhteisö on minut kelpuuttanut joukkoonsa täysin. Silloinen vaimo ei jättänyt, mutta etääntyi niin paljon, että ihan itse jouduin tekemään lopulta kiperän eropäätöksen. Surku sinänsä, mutta onneksi sain puumailtua itselleni maailman ihanimman ihmisen - nykyisen puolisoni. Kumpikohan muuten iski ja kenet?

Nyt menee siis aivan loistavasti. En ole ollut koskaan näin onnellinen kuin nyt olen. Tästä tuskin saa kunnolla kuvaa siitä, kuinka onnellinen oikeastaan olenkaan eikä tästä taida saada edes kunnollista kuvaa siitä, mitä minä ja niin moni muu kaltaiseni joutuu kokemaan tätä elämänprosessia läpi viedessään. Toivottavasti edes joku pienen pieni muren käsitystä lohkesi tuosta.

Kyllä elämä on ihanaa :)



Kuva jostain ajalta, kun niin moni asia oli vielä pelkkää unelmaa ja toiveajattelua.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Fire

Hiusväri on vaihtunut punaisen ja pinkin eri sävyissä pitkin loppukesää ja syksyä lähes viikoittain. Sain tuon rakkaan puolisonikin innostumaan hiusten värjäämisestä, vaikka alkuun hän olikin aika vahvasti sitä mieltä, että tyttöjen hömpötyksiä. Minun turkoosi tehosteraitaväri katosi kummasti parempaan käyttöön. Nyt meillä on sitten yhteinen harrastus snookerin lisäksi - me vaihdellaan hiusväriä yhdessä ja joskus vähän kilpaakin. Ihanaa olla tyttö ja vähän vissiin turhamainenkin sellainen. Sitähän tämä on, vai?

Eilen oli minun vuoroni "säätää" taas uusi väri ja kirkkaus. Tällä kertaa fire- punaista ja hyvä tulikin. Nyt on oikeasti shokkiväri, jollei aiemmin vielä ollut. Tuossa alla kuva todisteeksi. Ja tummiin silmänalusiin ei tarvii kiinnittää erityistä huomiota, jollei ole tarjolla pikatietä onneen, jolla nuo saisi "vaalennettua".





sunnuntai 28. lokakuuta 2012

9.10.1968, Lahti

Kun kerroin edellisessä kirjoituksessa, etten ole ihan perussettiä, niin taustoitetaampa asiaa.

Otsikon osoittamana päivänä kello 6:10 aamulla Lahden synnytyssairaalassa syntyi lapsi, jolle vanhemmat ymmärrettävistä syistä antoivat joitakin aikoja myöhemmin nimeksi Juha Matti. Sitä nimeä tuo kakara totteli sitten vuosikymmeniä. Tosin jo kymmenen ikäisenä oli kysymyksiä, joihin hän ei vastausta löytänyt. Vasta vuosia myöhemmin asiat jyräsivät yli ja nettikin kaikkine tietoineen auttoi sälliä selvittämään itselleen, ettei ehkä olekaan sitä, mitä on luullut olevansa. 30 vuotta siinä meni hyvinkin, kunnes osasi jotain tehdä - yhtä helvettiä se on semmoinenkin. Vuodesta 2009 alkaen on sitten selvitetty oikein ammattiauttajien avulla, mistä on kyse ja mikä on tulevaisuuden suunta. Siitä sitten siihen, mikä on tilanne tänäpäivänä - ollut jo pari vuotta. Juhaa ei ole enää mutta minä olen - Jenna Kristina.

Siinä taustaa ja matkanvarrella on tapahtunut paljon, joista tapahtumista kerron aina joskus, kun olen siihen valmis. Tämä on minulle ollut suuri tabu ja olen pitänyt monia asioita omana ja rakkaan päiväkirjani tietona. 

Tuossa kuvassa se rääpäle, mikä syntyi silloin joskus. Olipa elämä silloin vielä helppoa.


Äänestyspäivä

Heiii! Olen ollut viimeiset vuodet melkoisen aktiivinen äänestäjä. Niin oli tarkoitus olla nytkin kuntavaaleissa, vaan toisin kävi. Puolue, jota yleensä olen kannattanut, mokasi ja tyri ainakin minun silmissäni. Sellaisia esityksiä, joita tämä tyttö ei voi kannattaa. Siis jotain muuta olisi pitänyt löytyä, vaan ei löytynyt. Ei mistään puolueesta. Taidan poiketa valtavirrasta, kun ei löydy ehdokasta edes lähellekään, joka olisi vähääkään minun kanssani samaa mieltä. Olen varmaan joku vastarannan kiiski ja sen olen jo muutenkin ymmärtänyt, etten ole ihan keskiverto kansalainen. Olenhan monin tavoin poikkeava ja omasta mielestäni kaiken yläpuolella - vitsi, vitsi, eihän haittaa?

lauantai 27. lokakuuta 2012

And so it begins...

Kaupassa

Pitäisi varmaan oikeasti aloittaa kirjoittamaan jostain menneisyydestäni, mutta nyt kaikki alkaa tästä päivästä ja kauppareissusta.

Olin rakkaan puolisoni kanssa kaupassa ihan tavallisilla ruokaostoksilla. Siinä samalla katselin vaatteitakin vähän - turhaan, sillä ei marketeista minun kokoiselleni löydy mitään. Lastenkokoja myyvät, kun ne menee varmasti kaupaksi. Vaateosastolta siis ruokaosastolle, miksi koko kauppaan mentiin. Ruokatarpeita hakusessa edes muutamaksi päiväksi, mutta se on muuten täällä Lohjalla vaikeaa. Jollei ruoka-ainesten päiväys ole jo mennyt vanhaksi, niin ainakin se päiväys vetelee viimeisiään, eli täällä Lohjalla eletään kädestä suuhun systeemillä. No löytyi sieltä jotain, kun oikein kovasti etsi. Etsiä saikin, kun niin moni asia oli muutenkin sijoitettu aivan epäloogisesti ties minne ja pyöriä sai kuin väkkärä.

Lopulta ostosten kanssa kassalle, jee. Ärtymys oli jo korkealla, mutta ei se v-käyrä laskenut ainakaan siitä ukkelista kassalla. Siinä se äijä seisoi kädet taskussa rapsutellen varmaan omia perintökalleuksiaan, eikä hievahtanutkaan väistääkseen, että päästäisiin laittamaan meidän ostoksia kassan hihnalle. Vaan olihan sedällä suuret ostokset, kun sitä kaljapäkkiä ei muuten saanut liikkeelle kuin lattialla potkien. Eikä muuten meinattu päästä pakkaamaankaan ostoksiammekaan, kun setä jäi siihen hieromaan sen päkkinsä kanssa vielä kassan jälkeenkin. Ärrr-ärrr.

Jotta ei olisi heti alkuun pelkkää valittamista ja ruikuttamista, niin todettakoon, että kotimatka sujui hyvin ja nopeasti, vaikka Lohjalla ollaankin. Ja nyt ollaan kotona, olo on ihanan rento ja kiukku on laantunut, jos tuota nyt voi kiukuksi edes sanoa.
Miksi tämä alku on aina näin hankalaa? Olenhan kirjoittanut päiväkirjaanikin nyt tasan 918 päivää ja sivuja on kertynyt 2584 sivua. Vaikka siinä se juju varmaan onkin. Päiväkirja on tarkoitettu vain minun itseni luettavaksi, kun tätä luet myös Sinä. Toki saatan noita päiväkirjani sivuja paljastaa Sinullekin. Paljon on 2,5 vuoden aikana tapahtunut sellaista, mitä ei silloin aloittaessaan osannut aavistaa edes.

Tämä on ensimmäinen blogini, mutta tässä ei ole kuulemma sen kummempaa etikettiä, miten pitäisi kirjoittaa. Niimpä minä(kin) kirjoittelen tänne ihan mitä sattuu. Kerron omasta elämästäni, voi joukkoon vilahtaa vähän muotiakin siltä osin kuin siitä mitään ymmärrän ja ruoka on tärkeä asia eli siitäkin jotain joskus ehkä. Mikään kennel- blogi tämä ei ole, mutta minun ihana huomiohoro 8- vuotias Welssi ansaitsee silloin tällöin maininnan saavutuksistaan ja aiheuttamistaan tuhoista. Eli kaikkea on luvassa sekä menneestä että nykyhetkestä ja ties vaikka scifi- fanina joskus jotain tulevaisuusjuttujakin.