Follow by Email

lauantai 24. marraskuuta 2012

Elämää vaatekaapissa

Yritän pukea sanoiksi nyt sitä uskomattoman hienoa ja samalla pelottavaa kokemusta, mikä seurasi kaapista ulostulosta.

Aloin jo hitusen raottelemaan varovasti ja ujosti kaapin ovea uudenvuoden 2007 nurkkamilla, kun avauduin silloiselle vaimolleni kertoen olevani trans- jotain. Silloin en vielä sen paremmin ulos tullut, huutelin vain ovenraosta ja siihenkin vastattiin, että ole vaan siellä, et saa näkyä. Menikin aika vaikeaksi koko elämä joksikin aikaa. Oli kyllä lupa pukeutua naisten vaatteisiin, mutta vaimo ei halunnut nähdä tai kuulla mitään. Ole siinä nyt sitten salaa jotain, mistä toinen kuitenkin tietää ja samalla sen kuitenkin kieltää. Kaikki vaatteet piti olla pois näkyvistä - siis kaikki MINUN tyttöjen vaatteet. Niitä alkoi ollakin jo niin hyvä määrä, että sai käyttää kaiken mielikuvituksensa, että ne olivat pois näkyvistä. Ainut helpotus oli ehkä, kun ei tarvinnut pelätä enää oman salaisen vaatevaraston löytymistä. Toinen tiesi asiat  ja jos halusi kerran olla näkemättä mitään, niin olkoot sitten penkomatta paikkoja.

Ajan kuluessa etääntyminen jatkui. Koskapa vaimo oli kotona ollessaankin muissa maailmoissa, niin kyllähän se lopulta johti siihen, että en enää välittänyt niin aktiivisesti piilotella. Kaappiini tuli tilaa ajatukselle siitä, että en ehkä olekaan vain tiitti (transvestiitti), vaan kyse on jostain minun mielestäni enemmästä. Tutkimuksiin siis. Toki olin käynyt keskustelemassa jo heti tuon uudenvuoden avautumiseni jälkeen Setan transtukipisteelläkin lukuisia kertoja, mutta ei se oikein avannut minulle tilannettani - tai ehkä avasikin. Tuskin olisin mennyt noihin tutkimuksiin ja edennyt tähän nykytilanteeseeni koskaan ilman niitä keskusteluja tukipisteen Maaritin kanssa. Ei voi tietää.

Termit sekaisin? Lyhyesti: transvestiitti eli tiitti on henkilö, joka nauttii pukeutumisesta toisen sukupuolen mukaisiin vaatteisiin, muttei halua varsinaisesti elää kyseisessä roolissa sen enempiä. Transsukupuolinen taas haluaa olla ja elää - tulla kohdelluksi itseään naisena kokoaikaisesti. Tähän yleensä liittyy myös hormoonihoidot ja kirugiset toimenpiteet. Näin ihan lyhykäisesti, mutta katsokaa tarkemmin jostain pätevästä tietolähteestä, sillä ei ole tarkoitus alkaa mitään tietosanakirjaa tähän naputtelemaan. Yritän vain kuvata sitä, että ehkä tavallaan itsekin olin tiitti tai niin ainakin luulin. Siinä vain kävi niin, että omat sisäiset tuntemukset vaativat lopulta enemmän. Se pukeutuminen ei vaan ollut riittävää. Se alkoi tuntumaan turhauttavalta. Koin, ettei se ole oikeaa, vaan jotain pelleilemistä - jatkuvaa naamiasleikkiä.

Pukeutuminen oli siis lopulta aivan sivuseikka sen rinnalla mitä oikeasti koin ja koen olevani. Aiemmin pukeuduin, jotta voisin olla edes hetken nainen. Nyt minä olen nainen ja pukeudun sen mukaisesti. Siinä on iso ero minulle, vaikka ulospäin se voi näyttää samalta. Samalla se tiittiaikainen unelma omasta vaatekaapista naisten vaatteineen toteutui. Nyt siellä kaapissa on vaatteet, enkä minä enää. Joskin kaappi meni uusiksi - se mistä minä tulin ulos, hajosi niin tuhannen päreiksi, ettei siitä enää vaatekaapiksi olisi ollut. On toki myönnettävä, että piilottelun ja salailun aikoinaan tuomaa jännitystä jopa kaipaa nyt joskus, kun tämä kaikki on tavallista arkea. Vaan on tämä niin ihanaa nyt, ettei ole koskaan tehnyt mieli takaisin kaappiin. Ei kaapit ole tehty asuttaviksi.





sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Mitäs se äiti sanoikaan, kun kerroin hänelle?

Niin, aika spontaanisti sen enempiä asiaa pohtimatta ja itseluottamusta uhkuen kaasuttelin Helsingistä Lahteen äidille kertomaan, että missä mennään. Ei hänellä ollut siihen asti ollut harmainta aavistusta minun transuudestani. Ei hän varmaan edes tiennyt ennen sitä koko sanan olemassaoloa.

Aloitin toki silleen varovaisesti kyselemällä, että mikä minun nimekseni olisi tullut, jos olisin syntynyt tytöksi. Sainkin jonkinlaisen arvion selville ja sitä kunnioitin myöhemmin maistraatissa, kun olin nimeäni muuttamassa - toki sen verran epäsopiva tuo nimi oli, että se lopulta päätyi toiseksi nimeksi . Lopulta alkuhöpinöiden jälkeen sain koottuani itseni ja kerroin asiani, kuten olin suunnitellutkin. Seurauksena oli hetken hämmennys, ehkä jopa pieni hiljainen hetki. Lopulta äidin suhtautuminen vaikutti ihan järkevältä ja hyväksyvältä, johon mielikuvaan silloin jäinkin.

Sisko oli sitten tiedotusvuorossa seuraavana päivänä. Hänen suhtautumisensa oli ihan järjetön. Siskohan riemastui ja oli suorastaan onnellinen saadessaan itselleen isosiskon, jota hänellä ei ollut. Isoveljen menetys ei siinä paljoa haitannut ja unohtui samoin tein. Siskosta olikin sitten paljon apua äidin suhteen, jolla tuo alun hyväksyvä asenne muuttui jonkinlaiseksi tunteiden vuoristoradaksi. Seuraavat kolme viikkoa oli aika sekavaa aikaa äidin suhteen siitä, että hyväksyykö lopulta vai ei. Siskon avustuksella viisari jäi osoittamaan hyväksynnän puolelle onneksi.

Edellinen tapahtui keväällä 2010. Kesä meni kivasti siinä odotellessa ja itsekin henkisesti valmistautuessa tulevaan syksyyn ja odotellessa elämäni aloitamista ihan oikeasti Jennana. Olin luvannut silloiselle vaimolleni, että kesäloman vietän vielä, kuten ennenkin. Oli siinäkin lieviä vaikeuksia tavallaan, kun nimi kuitenkin vaihtui jo kesäkuussa virallisesti ja ajokortti sekä pankkikortit tulivat heinäkuussa uudella nimelläni. Oikea välivaihe joo, mutta siitä selvittiin - vai selvittiinkö? Vaimo kyllä hyväksyi, mutta samalla etääntyi ja mistään kunnioituksesta ei ollut tietoakaan. Tilanne johti lopulta eroo 13 avioliittovuoden ja 18 yhdessä eletyn vuoden jälkeen.

Syksyllä, kun sitten muutin silloisen tulevan eli nykyisen puolisoni kanssa yhteen, alkoi äidilläni taas uusi kriisi. Uusi puolisoehdokkaani oli samanlainen kuin minä itsekin, mies ehkä tuolloin vielä - kuitenkin transnainen alkumatkallaan naiseksi. Minulla ei koskaan ollut äidin kanssa ollut riitoja, mutta kun hän vertasi tilannettani sanomalla, että kohta sitä mennään koirien kanssa jo naimisiin, niin se oli minulle liikaa. Meillä oli välit poikki pari viikkoa, kunnes äiti pyysi anteeksi sanomisiaan. Anteeksi olen antanut tuon, mutten ikinä tule unohtamaan.

Tuossa alla on pari kuvaa minusta silloin joskus. Molemmat jostain 2008 vuodelta ehkä. Itse minä näin ja koin oman naisellisen puoleni hyvin voimakkaasti, mutta se oli niin tarkoin varjeltu salaisuus aina, enkä "normaali" miesmoodissani ehkä tuonut ihmisille mieleen mahdollisuutta, että voisin olla transihminen. Siksi kaikki, joka ikinen, kenelle kerroin lopulta, yllättyi täydellisesti. Osa ei yllätyksestä koskaan toipunut, enimmäkseen entisiä kavereitani. Katosivat kuin tuhka tuuleen tai jotkut alkoivat selittämään jatkuvasti jotain ihan sekavia, niin joutui itse sanomaan heille näkemiin.



sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Pelkoja

On varmaan monelle transasioiden kanssa painiskelevalle tuttu tunne, että ei voi tehdä asioilleen mitään. Se ei vaan ole minulle mahdollista, on monen päälimmäinen ajatus. Läheiset, ystävät, työ tai jokin muu syy on niin suuri este, että ei vaan yksinkertaisesti rohkeus riitä. Niin se oli minullekin este varmaan tuon 30 vuotta. Oli se aikakin varmaan erilainen silloin ennen - nyt vaan on vähän helpompaa siitäkin huolimatta, että meillä vallankahvassa jyllää puolueet, joiden muutamat edustajat varmaan passittaisivat meidät transihmiset monien muiden ihmisryhmien kanssa jonnekin keskitysleiriin, jos siihen mahdollisuus tulisi. Onneksi emme elä enää 1900- lukua.

Lyhyemmällä ajanjaksolla tarkasteltuna minun tilannettani, on varmaa, että pari tapahtumaa avasi omia sisäisiä lukkojani niin, että se oli sitten menoa. Isäni pois meno saattoi olla yksi, mutta kun olin jo käynyt transtutkimuksissa vuoden, niin keväällä 2010 alkoi vaan tuntua, että nyt on tehtävä jotain. Tärkeä avain oli vertaisryhmätapaaminen, joita olin vältellyt kuin ruttoa. Siellä kuulin rohkaisevia tarinoita ihmisten kokemuksista ja se oli oikeastaan lähtölaukaisu. Tuosta tilaisuudesta ampaisin suoraan kertomaan tilanteeni äidille ja seuraavana päivänä siskolle. Viikon tai parin päästä olin kertonut jo töissäkin. Työpaikka olikin minun suurin kynnyskivi. Työkavereiden ja koulutettavieni suhtautuminen pelotti enemmän kuin mikään koskaan. Näin 2,5 vuotta tuon jälkeen voin olla tyytyväinen, että olin työelämässä, sillä siellä olen joutunut kohtaamaan tuhansia ihmisiä uudessa identiteetissäni. En voinut jäädä kotiin piileskelemään. Hyvää harjoitusta tämä on ollut tulla uudeksi minäkseni. Olen kiitollinen työkavereilleni ja kaikille koulutuksissani olleille. He ovat suhtautuneet minuun erittäin hyvin.

Uusi minä - mikäs se sitten on? Minähän se olen aina ollut, mutta ehkä siinä on oppimista, kun alkaa elämään 24/7 uudessa sukupuoliroolissa. Vaikka tämän on aina tai ainakin tosi kauan kokenut sisällään, niin silti minut on kasvatettu poikana. Pitkä pätkä tytön elämän opettelua on joko jäänyt kokonaan väliin tai mitä on opittukaan, niin se on tullut roolimalleilta. Naiselliset roolimallit ovat olleet aika vähissä omassa lähipiirissäni - vaimokin oli jonkin verran käytökseltään vähän äijämäinen. Nyt on kuitenkin se entinen ja hyvin harjoiteltu rooli jäänyt käytännössä kokonaan pois. Elämä on korvattu vajaassa 2,5 vuodessa kokonaan uudella. Silti on vielä asioita opittavana, mutta eikös elämässä aina olekin?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Jennan ääni


Viime kesänä tein netin kautta rikosilmoituksen eräästä uutisotsikoihinkin päässeenstä irlantilaisrosvoporukasta. Sinänsä mitään hätää ollut kellään muulla kuin niillä kangstereilla. Meni viikko jos toinenkin, niin minulle soitti konstaapeli Tuimala. Kysyin nimeäni ja kun kerroin olevani Jenna, niin hänen tärkeimmäksi tutkinnan kohteeksi muodostuikin yht'äkkiä minun henkilöllisyyteni. Kysyi, että eikö Jenna ole naisen nimi. On se joo, ja Jenna löi Tuimalalle luurin kiinni. Eihän sitä ylikomisarioksi pääsisikään, jollei olisi noin terävä järjenjuoksu.

Pari kolme viikkoa ja Tuimala oli opetellut läksynsä, soitti uudelleen, mutta rikosilmoitus ei siitä mihinkää edennyt. Jos on EU- maasta, niin saa tehdä mitä tahansa Suomessa. Ei kiinnosta rikospoliisia sen enempää kuin verottajaakaan. No minulle aivan sama, mutta  tämän Tuimalan suhtautuminen vaikutti minuun sen verran, että pyysin lähetteen äänihuuli"leikkaukseen" välittömästi.  Huomenna on jonkinlainen kartoituskäynti, jossa selviää varmaan lisää ko. operaatiosta itsellenikin. Keväällä sitten se varsinainen operaatio - kaikkeahan on koko tämä transprosessin aikana saanut odottaa aina puoli vuotta kerrallaan, joskin tähän kartoituskäyntiin meni vain kolme kuukautta, hurraa HUSsille.

perjantai 2. marraskuuta 2012

En koskaan sairastu, paitsi...


Ihanaa, tänään pääsee kauan odotetulle risteilylle Ruotsiin. Siitä onkin jo 1,5 vuotta aikaa, kun viimeeksi tuli käytyä Tukholmassa. Edellinen risteily meni flunssalääkkeiden voimalla, kun tietysti piti olla juuri silloin sairaana. Oli rankka reissu, mutta niinhän nämä risteilyt kuuluvat kai ollakin.

En ole juuri sairaana ollutkaan tuon risteilyn jälkeen, mutta nyt, juuri tänä aamuna olo oli surkea. Vatsa ruikulilla, kuumeinen ja vetämätön olo, päätä särkee, kuten vähän joka jäsentä muutenkin. Aamu alkoi taas mukillisella kuumaa mustaherukan makuista flunssalääkettä. Tuleeko tästä jo perinne, että laivalla ollaan huonossa kunnossa. No kipeänähän pitää juoda paljon, vai miten se meni?
Ashtsu laivaan!