Follow by Email

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Naisten hommia

Näin kolmatta jouluani kun puurran ja väkerrän jouluruokia, niin hiipii ajatus mieleen, että taidan nyt olla ihan oikeasti nainen, kun ei miehet perinteisesti tämmöisiin osallistu. Vaikka ravintolamaailmassa kokit monesti on miehiä, niin kotiruokapuoli on ollut ja taitaa edelleen olla paljolti naisväen hommia. Te kokkaavat miehet, älkää loukkaantuko tästä, sillä teidänkin poikkeavaan käytökseen on varmaan joku järkevä selitys. Itselläni se oli tämä transjutska vissiin sitten.

Vaikka nämä jouluruokien tekemiset ovat aiemmin jääneet suureksi mysteerioksi, niin olen minä ruokaa laittanut. Vaikka jossain kirjoituksessani moitin eksääni äijämäiseksi, niin ruoanlaittajana hän oli ihan superosaaja ja siinä vuosien varrella minäkin opin tosi paljon ruoanlaitosta. Jouluruokia me käytiin aina syömässä entisellä anopillani, jossa olikin ihan mielettömät jouluherkut. Niistä aavistuksen vinkkejä saaneena ja oikealla innostuneella kokkausasenteella on kinkut ja laatikot onnistuneet ihan kiitettävästi allekirjoittaneeltakin. Kyllä miltei 20 vuoden kokkikoulu antoi hyvät eväät selviytyä tässä nykyisessäkin elämässä perheen emäntänä. Nyt on vielä sitten tämä kotikokin jatkokurssi allergiaruokien valmistuksesta, kun puolisoni on allerginen miltei kaikelle. Lista olisi niin pitkä, etten viitsi kuormittaa sillä internettiä. Siksi minä nämä laatikkoruoatkin itse väkerrän, kun kaupasta ei saa valmiina ilman munaa enää mitään. Muutenkaan kunnon lepakko mistään munasta perusta, pyh!

Pian on joulun herkut valmiit, imelletty perunalaatikko on uunissa ja karjalanpaisti olisi vielä huomenissa tehtävä. Sitten on viikoksi mässäiltävää, joten ei ku lahjakasta joulua!!

torstai 20. joulukuuta 2012

Olemisen tekeminen

Pohdin tässä omaa olemistani nyt, kun on tullut taas yksi jakso päätökseen. No ei mikään suuren suuri elämän vaihe, mutta siitä kun minä palasin töihin Jennana, on nyt kulunut melkein 2,5 vuotta. Työni kautta olen hyvin paljon mitannut omaa olemassaoloani ja onnistumista vaatimattomassa olemisessani. Työni jakautuu selkeästi kevät- ja syksyperiodeihin ja nyt tuli sitten viides tämmöinen työjakso täyteen.

Alkuun oli oikeastaan ihan kaikki niin jännittävää ja pelottavaa, että oli vaikeaa keskittyä töihinsä. Pelkästään oman olemassaolon toteuttaminen oli tekemistä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kaiken joutui miettimään erikseen. Joudunhan työssäni kohtaamaan kymmeniä, satoja ja lopulta tuhansia ihmisiä, sillä kouluttajana ja luentoja pitäessä ei voi piileskellä. Koko ajan olen oppinut lisää niitä asioita, jotka toisessa tilanteessa äiti olisi varmaan opettanut, mutta nyt oli opit lapsena toisenlaiset - luulivat pojaksi. Ei ole oikeastaan ihan helppoa yht'äkkiä "vaihtaa" sukupuoltaan. Vaikka se sukupuoli korjataan pillereillä, veitsellä ja juridiikalla, niin arkipäivän elämässä tämä on kyllä enempi tai vähempi sukupuolenvaihdos. Vaikka naiseutensa on sisäisesti kokenut vuosikausia, mutta koska kokemansa on joutunut piilottamaan kanssaihmisiltään, on naisena elämisen käytännönharjoittelu ollut miltei olematonta. Elä siinä nyt jotain elämää kaapissa piileskellen. Ei tahdo onnistua oikein mikään eläminen. Siispä, kun kaapinovet viimein sai potkittua auki ja saranoiltaan, niin siitä asti on saanut ja joutunut harjoittelemaan - oppimaan tätä uutta elämäänsä.

Nyt tai oikeastaan jo kauan, en tiedä mistä asti, olen ehkä osannut jo olla ilman ihmeempiä tekemisen tuskia. Silti tämä on koko ajan oppimista, mutta sitähän elämä on. Tämä on kuin olisi ollut ensin väärällä alalla ja sitten pääsi uudelleenkoulutukseen. Peruskurssi jäi vain suorittamatta ennen erikoistumiskoulutusta ja ne jutut pitää nyt sitten suorittaa itseopiskeluna ja oma onnistumisenilo toivottavasti arvosanana tästä elämänkoulusta.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Pakkohoitoa ja riippuvuuksia

Kun olen pohjimmiltani ollut aika itsenäinen koko ikäni, niin voin vain hämmästellä muutosta itsessäni. Tavallaan ensin annoin periksi jollekin tunteelliselle puolelle itsessäni ja se jämäkkä, tarkka ja tunnevammainen insinööriminä sai luvan väistyä taka-alalle. Samalla kertaa meni romukoppaan moni muukin asenteellinen näkemys ja minusta taisi tulla aika vapaamielinen tai ainakin paljon entistä suvaitsevampi. Jouduinhan minä pohtimaan ihastumisiani ja rakastumisiani moneen kertaan, vaikka tietä tasoittikin jo jonkin asteinen itsensä hyväksyminen pohjilla. Olinhan itsekin jotain yhteiskuntanormeista poikkeavaa, missä oli sulateltavaa, kun sen olin lopulta ymmärtänyt. Silti ei ollut ihan helppoa todeta, että entisenä umpiheterona yht'äkkiä olenkin rakastunut mieheen - ihan sama olenko minä itse mies, nainen vai jotain siltä väliltä. Onneksi myöhemmin selvisi, että mies onkin samanlainen nainen kuin itse olen eli nyt ollaankin sitten vissiin lepakoita. Kuka nyt jaksaa ikänsä olla tylsä hetero.

Antaa mennä vaan. Niin se meni. Päätin tulkita asian niin, että rakastuin - en mieheen, en naiseen, vaan ihanaan ihmiseen. Aivan sama, ollako hetero, lepakko tai jotain muuta. Ja ihana olikin ihastusrakastukseni, niin ihana, että jäin koukkuun. Ei mennyt aikaakaan, kun huomasin olevani ensin läheisyysriippuvainen ja sitten hyvin pian myös läheisriippuvainen. Ja miksi minä nyt tästä kerron. Kerron tästä juuri nyt siksi, että olen työmatkalla Oulussa. Nuo riippuvuuteni nostavat taas päätään, sillä olen täällä ilman rakastani ja ikävä jäytää mieltä. Onneksi vain yksi yö ja huomenna takaisin kotiin. Usein olemme yhdessä näillä työreissuilla, nyt siis ypöyksin.

Diagnoosin tapainen hapuilu: Estrogeeni aiheutti ensin ainakin toisen murrosiän. Minusta tuli herkkä, itkin ihan kaikkea. Myös turhaa kiukuttelua oli havaittavissa. Ihastumisetkin olivat kaiketi herkässä, mutta lopullinen tilanteen menetys oli seurauksena, kun joku osasi koskettaa minua oikein, löysi ne oikeat narut, mistä nykiä. Hän tiesi mitä sanoa, mutta ei silti ollut tunkeileva ja oli umpirehellinen kaikesta. Mistä sen rehellisyyden tiesi? Siitä, että hän kertoi itsestään sellaisia asioita, mitkä moni olisi jättänyt omaksi tiedokseen. Syntyi luottamus, joka on päivä päivältä kasvanut. Samoin on kasvanut alun ihastuminen nopeasti rakkaudeksi ja rakkaus joka päivä yhä suuremmaksi rakkaudeksi. Kaksi ja puoli vuotta pian on tuo rakkaus kasvuaan jatkanut eikä kasvulle näy loppua. Kiitos kultani, että uskalsit tulla elämääni.

Näinkin voi käydä ihmiselle, joka ei voinut lähteä transprosessiin, koska pelkäsi menettävänsä kaiken. Ihmiselle, joka sanoi pitävänsä vain tytöistä. Ihmiselle, joka lopulta heittäytyi tähän kaikkeen oman sisäisen pakottavan tarpeensa vuoksi. Ihmiselle, joka ei uskaltanut, mutta rakentamalla pakkotilanteita, oli hänen pakko uskaltaa mennä kohti tuntematonta. Ihmiselle, joka ei ollut onnellinen, mutta halusi löytää onnensa. Ihmiselle, joka oli tietynlainen stereotypia itsekin: insinööri, rivitalonpätkä Espoossa, vaimo, koira ja farmariauto. On tämä ollut eräänlaista pakkohoitoa, mutta ihan vapaaehtoisesti olen pakkoni rakennellut. Alkuun tarvittiin kuitenkin kunnon potku ja se tuli, kun joku jossain tilaisuudessa kertoi omista hyvistä transkokemuksistaan ja siten rikkoi sisältäni sen viimeisenkin lukon, mikä esti menemästä eteenpäin. Kun kertojasta näki, kuinka hän oli onnistunut ja onnellinen, niin silloin sisälläni naksahti ja insinööriminä sai väistyä tunteiden tieltä -ja kävi, kuten kävi.

torstai 6. joulukuuta 2012

Hyvää itsenäisyyspäivää !



Näin juhliessamme Suomen 95. itsenäisyyspäivää, tuli mieleen ajatuksia omasta itsenäisyydestäni. Sen lisäksi, että olemme itsenäinen kansa, emmekä ota käskyjä mistään muualta, voi pohtia, kuinka itsenäinen sitä on ollutkaan ihan näin yksilön tasolla. Joo, tarkennetaan nyt ainakin, ettemme ota käskyjä ainakaan Moskovan suunnalta... ei ainakaan kovin paljoa. Eikä Brysselistä, ei ei.

Minun henkilökohtaisen itsenäisyyteni kunniaksi ei ole kukaan liputtanut ja pikemminkin löytyisi varmaan niitä, jotka mieluummin liputtaisivat kunniakseni lippu puolitangossa. Jos itse yritän miettiä, milloin sitten olisi minun itsenäistymiseni liputuspäivä, ei se ole helppo pohdinta ollenkaan. Onkohan sellaista päivää olemassakaan?

Lapsena asuessamme vielä kotona vanhempien tarkan valvonnan alla, ei voi puhua kovinkaan itsenäisestä elämästä. Minä tosin vanhempieni erottua kortteerasin äidin uusioperheen kyljessä reilut kymmenen vuotta. Äiti, hänen uusi miehensä ja heidän rakkauden tuloksensa - siskoni - he olivat perhe ja minä siinä sitten edelleen mukana yhtenä suuna lisää. Sukunimenikin oli eri, kuin muilla, mutta siitä sain päättää aivan itsenäisesti. Kotimme ovessakin oli ihan minua varten oma sukunimeni tuon toisen lisäksi. Elinkö siis itsenäistä elämää? No en todellakaan.

Vuonna yhdeksäntoistasataa ja yhdeksänkymmentäkaksi (1992) lähdin sitten opiskelemaan. Muutin Lahdesta Espooseen. Vaan muutin ilokseni ja onnekseni tulevan vaimoni kanssa yhdessä Lahdesta, kumpikin kotoaan - siis vanhempien helmoista. Ainakin Espoon kunnan viranomaisten mukaan me perustimme perheen, sillä puoli tuntia kestäneen neuvottelun jälkeen ja virkailijan käytyä vielä kysymässä esimieheltään, meidät kelpuutettiin espoolaisiksi, kirjoille Espooseen siis. Tuohon aikaan ei opiskelijan ollut helppoa päästä kunnan kirjoille, mutta meidän katsottiin olevan vakavissamme ja että olemme perustamassa perhettä. Viisi vuotta tuosta solmimme avioliitonkin. Mutta olinko minä silloin itsenäinen? Ensimmäiset viisi vuotta ei ollut sormuksen kahleita, mutta tiukka sidos yhteisen elämän eteen kuitenkin. Ei se ehkä ollut niin kovin itsenäistä. Luokkakavereilla oli paljon yhteisiä menoja ja meininkejä, joista jäin paitsi. Vaan ei se haitannut, vaikka tuo monelle niin rakas opiskeluaikojen hurlumheielämä jäikin väliin.

Vuosituhannen vaihteessa tuli sitten pankkikin mukaan kuvioon, kun ryhdyimme sen VIP- asiakkaiksi ja samalla asuntovelallisiksi. Siitä kahdeksan vuotta myöhemmin pankinjohtaja sai lisää aihetta riemuun, kun hankimme pätkän suomalaista rantaviivaa - osin velaksi, totta kai. Eli tämän yksilön itsenäisyys sai taas yhden naulan arkkuunsa, kun rahoituslaitos piti tiukasti ohjaksista kiinni.

Sitten koitti se ero, joka sitten lopullisesti sinetöitiin mm. noiden edellämainittujen omaisuuksien osalta kesäkuussa 2011. Niin se meni, että hitusen aiemmin minut oli tuomittu eroon jo ja tässä yhteydessä jäi sitten velatkin pois. Ei ollut enää virallisia sidoksia mihinkään. Olinko nyt viimeinkin ensimmäistä kertaa elämässäni itsenäinen? No en ollut. Olin muuttanut edellisenä syksynä jo nykyisen puolisoni kanssa yhteen. Joskus ennen tuota aikaa ajattelin, että jos joskus eroan, en koskaan ota itselleni enää muijaa, vaan elelen itsenäistä ja vapaata elämää. Niin se Murphy taas takertui pikkuseikkoihin ja pisti minut rakastumaan mieheen. En ottanut muijaa vaan ukon. Voi helvetti, että näin kävikin. No oikeasti puolisoni on kaltaiseni ja hyvää vauhtia matkalla tytöksi - tai oikeastaan on tyttö jo. Mutta en ehtinyt olemaan tässäkään välissä hetkeäkään vapaa ja itsenäinen. Pankista anoimme pallon jalkaan miltei heti kohta ja kuukausi siitä, kun edelliset velat oli pyyhitty pois, oli jo uusi koti ostettu ja pankki taas ohjaimissa. Uusi avioliitto solmittu sekin kolme kuukautta edellisen virallisesta loppumisesta.

Niin, en taida osata olla itsenäinen, mutta olen onnellinen näin. Eipä ole tarvinnut yksin taaplata täällä, vaan aina on ollut joku rinnalla. Ja siitä olen onnellinen, että taaplatessamme ei tarvitse suunnistaa venäjänkielisten tienviittojen mukaan, vaan selviydymme ihan suomeksi. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Paljon kysymyksiä ja oikeat vastaukset niihin

Lueskelin tänään päiväkirjani alkuajoilta mietteitäni ja osui silmiini pohdinta. Näin kirjoittelin 8.5.2010:

En ehkä tiedä, minne olen matkalla. Tiedän kuitenkin sen, että paikoilleen ei nyt pidä jäädä enää. Aivan liian kauan olen paikoillani ollut ja nyt olen siis lähtenyt matkaan. Vaan minne saavun, saavunko, vai onko matka loputon ilman päämäärää? Lähdinkö edes oikeaan suuntaan? Ja jos joskus saavun perille, niin mikä siellä minua odottaa? Onko se jotain sellaista, jota lähdin etsimään ja voinko jäädä sinne vai jatkanko sittenkin matkaa, etsimistä? Ja vaikka löytäisinkin sen, mitä lähdin hakemaan, onko se sitä, mitä vielä silloinkin kaipaan? Vai luulenko vain nyt, että kaipaan sitä mitä etsin, mutta löytäessäni sen, huomaan, etten olekaan enää kiinnostunut koko asiasta? Ja voi hyvin olla, että tässä asiassa löytäjä joutuu pitämään löytämänsä. Löydettyään ei voi enää siitä luopua, vaikka haluaisikin. Kirous olisi lopullinen. Matka on muuttanut minut silloin siksi, mitä löysin, vaikka se ei olisikaan hakemaani. Lisäksi epäilys matkan töyssyisyydestä pistää epäröimään ja matka voi loppua rytinällä kaseikkoon.

Paljon oli kysymyksiä, joita pohdin. Silloin en noihin kysymyksiin osannut vastata, mutta nyt 2,5 vuotta myöhemmin minulla saattaa olla ainakin voimakas aavistus, miten tämä meni ja menee. Suunta oli minulle oikea, tosin matka on kesken vielä - toivottavasti se kestääkin ilman ihmeellisempiä rytinöitä. Se mitä löysin, on hyvinkin vastannut silloisia odotuksiani. Tosin ihan puskista tuli mukaan matkaseuraa - ihanaa matkaseuraa, jonka kanssa matkustelemme loppuikämme yhdessä. Tästä ei tullut sittenkään kirousta, vaan jotain ihanaa, sitä mitä olisi pitänyt lähteä etsimään jo paljon aikaisemmin, vaikka uskon tämän olleen juuri oikean ajankohdan. Aikaisemmin en olisi ehkä osannut löytää tätä kaikkea, mitä nyt olen löytänyt. Olen löytänyt paljon enemmän kuin kuvittelin etsiväni, olen löytänyt elämän.

Luulin siis löytäväni itseni, tavan jatkaa entistä elämääni. Vaan löytyi kokonaan uusi elämä. Sanoin prosessin alussa usein, että hei, se olen minä. En minä muutu miksikään. Olen se sama ihminen, te ette vain ole tunteneet minua kokonaan. Nyt voin hyvin myöntää olleeni väärässä. Tämä prosessi on muuttanut ainakin minua. Kun se piilossa pidetty minä sai tilaa elää, nousi pintaan moni asian, mistä en ehkä itsekään tiennyt. Muutun yhä vieläkin koko ajan. Muutokset, jotka normaalisti tapahtuvat ympäristön ja kasvatuksen vaikutuksesta koko elämän aikana, ovat tapahtuneet minulle parissa vuodessa.