Follow by Email

tiistai 1. tammikuuta 2013

Leikkauksesta toipunut odotetusti ja kotiutunut 9. postop. päivänä

Eikös medioissa ole näin vuodenvaihteessa tapana muistella kuluneen vuoden merkittävimpiä tapahtumia? Niin taidan minäkin tehdä nyt. Itselleni merkittävin tapahtuma oli SRS- leikkaus, josta kokemuksesta kerron ainakin sairaalassaoloajalta jotain päivä päivältä. Oliko tuo leikkaus elämäni suurin asia? Tuskin oli, vaikka siihen haikailevat varmaan niin uskovatkin. Elämäni suurimmat asiat tämän päivän näkökulmasta ovat luullakseni se aika, kun kerroin kanssaihmisille tulevasta tai oikeammin piilossa olleesta minästäni ja sen myötä vähintäänkin yhtä suuri ja rakas sattuma minulle oli  tuon ihanan rakkaani löytäminen. Mutta nyt siis vuoden 2012 tapahtuma numero yksi minulle:

5.3.2012, maanantai, 1. päivä

Jännittävä päivä edessä. Lähetepaperissa kehoitetaan saapumaan ajoissa sairaalaan - viimeistään klo 12:30 olisi oltava osastolla ja sitä ennen ehdittävä käymään valokuvauksessa ja labrakokeissakin. Niinpä puolisoni kyytiää minut Töölön sairaalaan hyvissä ajoin. Labrat menivät sujuvasti, samoin valokuvaus. HUStlerin kuvauksissa otettiin alastonkuvia, mitäpä muutakaan. Olivatkin ensimmäiset alastonmallikuvat minulla sitten.

Seuraavaksi suunta osastolle, sillä siellä oli kirurgin, anestesialääkärin ja joidenkin muidenkin kanssa tavattava vielä ennen seuraavan päivän H- hetkeä. Osastolla alkoikin sitten melkoinen odottelu. Istuin siinä käytävällä odottelemassa vuodepaikan vapautumista neljä tuntia. Kirurgit ja ne muut, keillä oli minulle jotain turhanpäiväistä asiaa, kävivät siinä käytävällä jututtamassa.

Odottavan aika on pitkää...
etenkin, kun näkymät ovat näin mielenkiintoiset.

Pääsin lopulta huoneeseen. Käsittääkseni tuolla on neljän ja kuuden hengen huoneita, joista onnekseni edes pääsin pienempään. Tosin ei sielläkään mitään yksityisyyttä ollut. Ja aivan hirvittävä hässäkkä ja kuhina koko ajan ympärillä. Ilta oli pitkä eikä uni meinannut tulla. Pelotti, ehkä vähän kaduttikin koko juttu.

6.3.2012, tiistai, 2. päivä

Aamu koitti viimein. Jos oli tuntunut illalla, että osaston henkilökunta oli töykeää, niin ei tilanne siitä aamulla miksikään muuttunut. Mietin jossain vaiheessa, että kohta tää lähtee kotiin ja saa leikkaukset olla. Kynsilakatkin käskytettiin poistamaan. Pyysin tuomaan kynsilakanpoistoainetta, koska sitä ei itselläni mukana ollut. Ei tullut koskaan ja sain vielä leikkaussalissakin kuulla kynsilakoistani huomautuksia. Aamulla sain ruiskeen itse ruutattavaksi tuonne takalistooni, jotta ennen leikkausta suolisto tyhjenisi - vaan ei toiminut ja asiaa hoitajalta tiedustellessani oli vastaus, ettei ole enää heidän ongelmansa. Sitten parit esivalmistelevat pillerit kitaan ja odottelemaan leikkaukseen siirtymistä. Sen verran tuli niistä lääkkeistä sekava olo, että muistan ajatelleeni, että nyt on enää myöhäistä paeta.

Sitten leikkaukseen, joka alkoi kahdeksalta aamulla. Minut kuljetettiin leikkaussaliin siinä sängyssä, jossa olin yöni "levollisesti" nukkunut. Leikkaussalihenkilökunta kävi asiat vielä pikaisesti läpi tärkeät asiat, kuten ne kynsilakat, jotka olisi pitänyt poistaa. Sitten anestesialääkäri antoi nukutuspiikin ja samalla kysyi vielä, että oliko minulla jotain kysyttävää. Kysyin paljonko kello on ja sain vastauksen, että kahdeksan. Sitten pimeni.

Minua heräteltiinkin jo heti kohta, tai siis siltä se tuntui. Kysyin kelloa ensimmäiseksi ja puolikaksihan se kuului olevan. Nukahdin uudelleen ja loppujen lopuksi seitsemältä illalla minut kärrättiin takaisin osastolle. Taisivat kiireissään jopa unohtaa osastolta hakea minut. No ei siinä kiire ollut ainakaan minulla, sillä edessä olisi viikko makaamista selällään ja jalat levällään ilman että saisi liikkua mihinkään. Edes istua ei saanut.

Soitin illalla rakkaalleni sekä myös äidille, että vielä ollaan elävien kirjoissa. Seuraava yö oli aika sekava. Selkäepiduraali oli ensimmäisellä kerralla mennyt huonosti paikoilleen ja yöllä joutuivat laittamaan sen uudelleen. Lisäksi oli vatsavaivoja, joihin toivat jotain järjettömän vahvaa kipulääkettä, eikä se edes auttanut. Selkäepiduraali ei kaiketi koskaan mennyt kunnolla paikoilleen, sillä se jouduttiin säätämään syöttämään maksimimäärää puudutusainetta.

7.3.2012, keskiviikko, 3. päivä

Ensimmäinen varsinainen päivä leikkauksen jälkeen oli aika sekava ja unelias vielä. Ne kipulääkkeet, mitä hoitajat toivat vatsani ilmavaivoihin, olivat aikamoisia huumeita. Lopulta joskus seuraavana yönä sain oikeanlaista lääkettä vaivaan ja alkoi helpottaa. Kultikin kävi katsomassa minua ensimmäisen kerran ja puolet ajasta nukuin lääkityksen takia. Illan kuluessa ehdin tutustumaan muihin huoneessa oleviin potilaisiin ja tultiin kivasti juttuun. Tuuri oli, että huonetoverit olivat mukavia.

Kulti, ihana näky sen kurjuuden keskellä.

8.3.2012, torstai, 4.päivä

Yö oli aivan kamala. Nukuin huonosti ja koko sairaalassaoloaikani pahin sudenhetki ahdisti jossain vaiheessa niin, että meinasi järki lähteä. Se paikallaan makaaminen selällään alkoi tuntua ihan kamalalta yön pimeinä hetkinä. Muutenkaan sairaala ei ole hyvä paikka, jos haluaa nukkua. Siellä on koko ajan jotain hässäkkää ympärillä ja itsellänikin se selkäepiduraali alkoi huutamaan aina viiden tunnin välein, kun siitä alkoi puudutusaineet loppumaan. Saattoi taas käväistä mielessä syvä katumus, että olin moiseen kidutukseen lähtenyt. Vaan lopulta mieleni rauhoittui. Sain voimaa paljon minua vastapäätä olleelta tytöltä, joka oli jäänyt auton alle ja maannut sairaalassa jo miltei kaksi kuukautta ja joutuisi vielä viipymäänkin kuukausia. Oma tilanteeni ei siis ollut mikään kovin paha, joten koska olen leikkiin ryhtynyt, niin leikin saan luvan kestää.

Kulti kävi tänäänkin luonani. Oli aivan ihanaa, että hän jaksoi ajaa Lohjalta miltei joka päivä Töölöön ja takaisinkin. Edellisenä päivänä olin ollut niin väsynyt, etten osannut ikävöidä, mutta nyt vierailuajan lopun lähestyessä alkoi minulla tulla itku silmään. Läheisyysriippuvainen olen tunnustanut olevanikin jo.

9.3.2012, perjantai, 5. päivä

Vaikka olin käynyt naamakarvoja kärventämässä jo kahdeksan kertaa, kolmesti ihan yksityisellä ja viidesti tähän hoitoputkeen kuuluen, ei tuo karvan kasvu ihan kokonaan ollut loppunut. Kehitin sairaalassa huomaamattoman konstin ajella naamani. Aamulla varhain, kun toiset vielä nukkuivat, verhojen suojassa kostutin ensin talon tarjoamilla kosteusliinoilla naamani, sitten levitin hiustenhoitoainetta kasvoilleni ja ajelin naisten ihokarvahöylällä naaman kosteuspyyhkeellä välillä kostutellen. Lopuksi puhdistus samaisilla kosteuspyyhkeillä. Ja siisti tuli, kun loppusilaukseksi laittoi vähän meikkivoidetta vielä. Olinhan edelleen liikkumiskiellossa, eikä siitä liikkumisesta olisi mitään tullutkaan. Sähköhöylällä en tosiaankaan alkanut ajelemaan siinä sängyssä.

Kulti kävi jälleen vierailulla, mutta huomenna hän ei ehkä tulisi, sillä säätiedotus oli lupaillut lauantaiksi todella huonoa keliä. Niinpä tämä tieto teki taas vierailun lopusta entistäkin haikeamman.

10.3.2012, lauantai, 6. päivä

Pitkä päivä se oli siinä maatessani yksin. Sää tosiaan oli heikko ja vaikka se tuntuikin raskaalta, niin kielsin kultia lähtemästä siihen keliin varsinkin, kun hän ei ollut saanut unta yöllä ja oli tosi väsynyt. Ruokakaan ei enää oikein maistunut, sillä luultavasti antibiootit saivat olon yököttäväksi eikä oikein mikään maistunut. Ne pahuksen antibiootit ei olisi menneet edes alas ilman mehukeittoa, jonka kanssa ne nieleskelin. Yksi tylsä päivä sairaalassa taas.

11.3.2012, sunnuntai, 7. päivä

Levoton yö takana. Viereiseen looshiin oli illalla tullut uusi potilas. Hänen hoitoonsa liittyvät laitteet pulputtivat siinä korvani juuressa niin, etten saanut nukuttua. Hän oli siihen sänkyyn sidoksissa yhtälailla kuin itsekin olin omaani. Se oli melkoisen kuvottava tilanne, kun toinen jossain vaiheessa yötä väänsi haisevat tortut hoitajien avustuksella pahvikippoon siinä vieressä. Rankka yö oli siis itse kullakin.

Muuten alkoi jo valoa pilkistää tunnelin päässä, jollei oteta huomioon kuumetta. Minulle nousi yllättävä kuume, jonka pelkäsin pitkittävän sairaalassaoloani. Kulti kävi piristämässä päivääni ja selkäepiduraali ja muutkin letkut otettiin pois jo samoin kuin se supertamppooni haarojen välistä. Kuumeen takia minulta otettiin putkilokaupalla verinäytteitä,

12.3.2012, maanantai, 8. päivä

Koko aamun ja aamupäivän odottelin kärsimättömänä kävelyharjoitusta, joka pitäisi olla tänään. Kulti tuli yhden aikoihin ja toi kolmioleivän minulle. Aah mikä nautinto sen oranssin keiton jälkeen. Ei ole kolmioleipä maistunut koskaan niin hyvältä. Samassa minulle tuotiin jo semmoinen rollaattorin tapainen härpäke kävelyharjoitusta varten. Kokeilin sillä lyhyesti ja jatkoin harjoituksia sitten ilman moista laitetta. Saatoin jopa kultin sairaalan ulko-oville, kun hän lähti. Oli ihanaa päästä sängystä liikkeelle viimein.

Silloin leikkauspäivän aamuna minulle sanottiin tylysti, että ei ole enää heidän, siis hoitajien ongelma, etten saanut tyhjennettyä vatsaani ennen leikkausta. Tänään siitä muuten tuli hoitajien ja putkimiehenkin ongelma, sillä se rautakanki, mikä oli viikon antanut odottaa itseään, se syntyi hirvittävien tuskien saattelemana ja tukki huoneemme saniteettikalusteen poistoputken. Noloa, mutta minkäs sille voi.

13.3.2012, tiistai, 9. päivä

Oli ensimmäinen kerta yli viikkoon, kun pääsin suihkuun ja peseytymään kunnolla. Noilla kosteuspyyhkeillä hoitajat ovat pyyhkineet enimpiä hikiä pois joka päivä. Täytyykin myöntää, että nihkeän alun jälkeen oli hoito ja huolenpito aivan ensiluokkaista paria yöhoitajaa lukuunottamatta. Heilläkin kyse oli enempi varmaan kokemattomuudesta kuin halusta tehdä työtään.

Kultin vierailulla oli jo miltei rutiinia minulle kuljeksia ympäri sairaalaa hänen kanssaan. Kanttiinissakin käytiin, vaikka en saanutkaan vielä istuessani varata koko painolle. Semmoista puolikkaalla kankulla istumista kummallisessa asennossa, mutta kyllä se sängyssä makaamisen voitti.

Tietokoneen virittelykin sujui jo paremmin ja messengerillä tuli enemmän pidettyä kotiin yhteyttä. Aiemmin oli aika työlästä viritellä läppäri käyttöön, kun ei voinut liikkua sängystä. Mitään wlania osastolla ei ollut, joten omalla kännykällä piti yhteys tehdä - siis hirveä piuhahässäkkä, josta piti aina ruokailujen yhteydessä päästä jotenkin eroonkin. Pistorasioitakaan ei ollut ihan käden ulottuvilla, vaan kulti toi jatkojohdon minulle silloin alkupäivinä. Sitä huomaa, kuinka vaikeaa kaikki on, kun on jollain tapaa liikuntarajoitteinen. Yksinkertaiset asiat ottavat valtavasti aikaa.

14.3.2012, keskiviikko, 10. päivä

Kovasti toivoin ja odotin jo pääseväni tänään kotiin, mutta haaveeksi jäi. Vielä yksi turha päivä oli maattava tuolla, vaikka ei ollut oikein mitään syytä siihen. Niin vaan kirurgi päätti käynnillään, että torstaina vasta kotiin. Oli se aika suuri pettymys, mutta hyvää oli sentään suht varma tieto, että enää olisi vain yksi yö sairaalassa ja sitten kotiin.

15.3.2012, torstai, 11. päivä

Kotiinlähtöpäivä oli sitten samanlaista turhaa odottelua kuin oli ollut se tulopäiväkin. Ensin odoteltiin kotiinlähtölupaa ja sairaslomatodistusta. Kun ne lopulta tulivat, oli todistuksessa päivämäärät väärin ja lääkäri tietysti lounaalla. Lisää odottelua. Ai niin, kotiutukseen kuului taas alastonkuvaus HUStlerin kuvaajalla sairaalan pohjakerroksessa. Lopulta kun pääsin pois, menimme kauppojen kautta kotiin. Tuli käytyä siinä matkalla ihan tosissaan shoppailemassa. Yllättävän hyvin voimat riittivät, vaikka loppumetrit ottivatkin jo tiukille.

Edessä oli vielä viiden viikon sairasloma kotona. Herääminen omassa sängyssä seuraavana aamuna oman rakkaan vierestä oli asia, jota osasi arvostaa. Napapiikit eli verenohennuslääke 30 päiväksi vielä sairaalan jälkeenkin oli lievä pettymys. Ne eivät tunnu mukavilta ollenkaan.

Töölön sairaala
Kuten kirurgin loppuarviossa sanotaan, on 6.3.2012 tehty penektomia, orkiektomia ja vaginoplastia. Niistä on potilas toipunut odotetusti ja kotiutunut 9. päivänä postop. hyvävointisena. Mitään lisäleikkauksia ei ole tarvinnut tehdä, joten homma meni aivan täydellisen upeasti. Suurin asia elämässä tuo ei ollut, mutta on se jollain tapaa antanut lisää itseluottamusta ja varmuutta omaan olemassaolooni.

Tämä sairaalapäiväkirja tuskin monia jaksaa kiinnostaa, mutta tämä on yksi kertomus, yksi kokemus siitä, miten SRS- leikkaus voi mennä Töölössä ja miltä se niiden päivien aikana tuntuu. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja varmaan nuo sairaalan käytännötkin muuttuvat ajan kuluessa.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.