Follow by Email

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Sosiaalinen itsemurha

Aihetta olen ehkä sivunnut joskus aiemminkin, mutta voihan tästä yhden kirjan kirjoittaa pelkästää tästäkin aiheesta.

Ei ole kaveripiirini ollut koskaan mikään huikean suuri, joten oli sääli siitäkin vähästä menettää heidät kaikki. Niin siinä vaan kävi, kun tuli kaapista ja kertoi kaikille, mikä tai mitä olen. Varsinkin se, että en olekaan jotain, mitä kaverit (en käytä sanaa ystävä, sillä niitä luulin minulla olevan muutaman, mutta selvästikin erehdyin) olivat vuosikaudet luulleen minun olevan, oli paha, tosi paha juttu. En aio pyydellä keneltäkään anteeksi, että salasin asian. Ei ole minun syyni, että ilmapiiri on ollut aina sellainen, että en ole uskaltanut tässä asiassa kertoa totuutta. Ja lopulta kun kerroin, osa kavereista sekosi siihen paikkaan ja loput "joojoo"- miehet vaan vähin äänin lakkasivat pitämästä yhteyttä eivätkä vastaa yhteydenottopyyntöihin tai puheluihin.

Sosiaalinen itsemurha siis, sillä kavereitahan ei sido mikään lainsäädäntö. Toisin on työpaikalla, sillä työkaveriparat miltei syyllistyisivät syrjintään, jos lakkaisivat puhumasta minulle. No joo, toki on täällä töissäkin jokunen, joka on alkanut ujostella minua ja kissa vei kielen. Mutta onneksi on ihan aidosti ihmisiä edes täällä, jotka voi laskea oleva oikeastaan "työystäviä". Ei ole minkään hiiskatin lain sanelemana pakkopullaa tämä kanssakäyminen, vaikka se laki on ehkä todellisuudessa ainut, miksi täällä vielä keikun. Ihan sama kuinka pätevä töissään on, sillä ilman lain suojaa olisi varmaan ovi käynyt ja ne pelot käyneet toteen, miksi koko asiaa panttasin vuosikaudet.

Siltikin, vaikka kaverit oli ja meni, niin siltikin olen onnellinen ratkaisustani. Ja mihinkäs minä kavereita tarviin, kun olen saanut upean puolison, jonka kanssa aika kuluu niin, että joutuisin laiminlyömään kavereitani, jos niitä olisi.

Huhuu, mihin kaikki kaverit katos?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.