Follow by Email

maanantai 29. heinäkuuta 2013

3000 sivua elämää

Kaappi, sen hajoitin atomeiksi. Vanha minä, se haalistui ja katosi. Elämä, se vaan jatkuu. Päiväkirja, siinä on kaikki. Päiväkirjaa on jo 3000 sivua. Olen kirjoittanut sitä joka ikinen päivä 26.4.2010 alkaen ja nyt tuli 3000 sivua täyteen. On tosin tunnustettava, että viime aikoina on jäänyt paljon lyhyemmiksi kirjoitukset. Ihmeellinen asia on se, että aina kun on jotain murheita tai suuria pohdintoja meneillään, syntyy noita sivuja paljon enemmän. Alkuun päiväkirja oli minulle jonkinlainen henkireikä, mihin kirjoittaessani ne asiat oikeastaan vasta hahmottuivat itsellenikin. Se on ollut parasta terapiaa, mitä voisi kuvitellakaan. Seuraavassa jotain katkelmia minulle aika merkittävältä päivältä 18.6.2010, jolloin tuo kaappi, jossa olin siihen asti yksin nököttänyt, se sai mennä iäksi.




18.6.2010 Transpäiväkirja, 54. päivä

Kirjoitan tätä kädet vapisten. Vatsani on aivan sekaisin ja henki tahtoo salpautua. Tänään on se päivä, jolloin kaikki työkaverini saavat luettavakseen toimistotiedotteen, jossa kerrotaan Jennasta. Lähden itse kohta lääkärissä ja toivottavasti myös lääkäriltä saatuani tarvittavan todistuksen maistraatissa käymään nimeä vaihtamassa. Kun tulen tuolta reissulta takaisin töihin, on siellä luultavasti piru irti.

Olen pohtinut tulevaa nimeäni yhä uudelleen ja uudelleen ja voi hyvin olla, että otan toiseksi nimekseni äitini aikoinaan varanimeksi miettimän nimen, jos olisin ollut tyttö. Nimeni tulee olemaan siis Jenna Kristina.

Lääkärissä T-polilla istuessani:

Katsoin juuri kännykästäni sähköpostit. Toimistotiedote oli tullut klo 8:37 eli nyt tämä on sitten töissä kaikkien tiedossa. Kaikki aikaisempi elämä on taakse jäänyttä elämää. On muuten aika jännittävää mennä täältä takaisin töihin, suorastaan pelottavaa.

Maistraatissa homma menikin niin, että maksoi 25,- euroa ja nimen muutos tuli heti voimaan. Nyt on nimi ihan virallisesti Jenna Kristina. Olin kuvitellut, että kestäisi ainakin pari viikkoa tuon käsittely. Sitten pitäisi saada passikuvat seuraavaksi, jotta voin hakea uuden ajokortin. Mitenkähän tämänkin taas uskaltaa kotona edes ääneen sanoa.

Töihin takaisin tultuani on naiset ottaneet tämän kaiken erittäin positiivisesti. Miehet ovat olleet aika hiljaa ja hissuksiin.



Tuommoisia mietteitä minulla oli silloin aikojen alussa. Päivä oli henkisesti rankka eikä se jäänyt työpäivään, vaan oma taistelu oli myös kotona käynnissä. Se taistelu päätyi lopulta eroon ja sitä kautta kokonaan uuteen elämään, mikä oli varmaan pitkässä juoksussa kaikille parasta. Ja vaikka silloin olin lähes varma, että joutuisin vielä katumaan päätöstäni, niin päivääkään en ole katunut. Ainut asia, mitä olen katunut, on se, että odotin liian kauan. Mutta hyvä näin.

Elämää kansien välissä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.