Follow by Email

tiistai 29. lokakuuta 2013

Töölön kongressikeskus

Kerroin taannoin omasta jälkitarkastuskäynnistäni Töölön sairaalassa kirurgin luona. Kerroin kuinka se aika aina vaan siirtyi ja siirtyi eteenpäin. Silloin jäi jopa yksi siirto kertomatta, mutta mitäpä väliä. Omalta osaltani totesin silloin, että antaa tarkastusten olla, jos kirurgilla oli tärkeämpää menoa, vaikka olin jo odottamassa siellä vuoroani. Kokous painoi enemmän hänen vaa'assaan.

Nyt rakkaan puolisoni ensimmäinen kirurgin tapaaminen alkoi jo lukuisten siirtelyiden jälkeen häämöttämään, mutta... ei sittenkään. Tänään tuli postissa lappu, että siirretty kahdella viikolla taas eteenpäin. Soitin sinne kirurgianpoliklinikan osastolle ja pätevä meriselitys oli tälläkin kertaa. Kirurgit eivät ehdi ottaa potilaitaan vastaan, sillä heillä on niin paljon seminaareja ja kokouksia sun muuta, että on nämä ajat siirrettävä eteenpäin. Joo, on se tärkeää, että pääsee vähän kollegojaan tapaamaan. Viis potilaista, jos vaikka kuolisivat tässä välissä, niin helpottaa vähän työkiireitäkin.

Ei ole vaikea havaita, missä tuo homma meni vahvasti metsään. HUS on niin syvällä pöpelikössä, että ei se sieltä taida enää oikeiden ihmisten pariin löytääkään. HUS:in voisi vaikka haudata sinne kaseikkoon. Vaikka olisi yleviä lainsäädäntöjä hoitotakuista sun muista, niin ne voi heittää sinne samaan kuoppaan, sillä jollei niitä edes yritetä täyttää saati että joku valvoisi, mitä nämä sairaanhoitopiirit puuhastelevat, niin onko mitään väliä. Valvirasta ei kait tarvitse enää tähän mitään sanoakaan - tai oikeastaan - samaan monttuun vaan, ja jos osaamisen perusteella noille kuopan kokoa arvioi, niin ei tule edes hiki kaivaessa.

Jossain metsän keskellä kaukana oikeasta elämästä

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Yksi vuosi aikakirjoja takana

Kauan sitten - tarkalleen vuosi sitten - kaukana, kaukana Lohjan perukoilla sai Jenna aikakirjat alkunsa. Tänään on siis aikakirjojen ensimmäinen vuosijuhlapäivä. Kiitos kaikille lukijoille, sillä te olette lukeneet näitä aikaansaannoksiani kuluneen vuoden aikana jo yli 11000 kertaa. Se on ollut minulle varsin kannustavaa ja toivottavasti saan jatkossakin jotain kiinnostavaa aikaiseksi. Vuodessa on Jennan aikakirjat kiirinyt ympäri maailmaa kaikkiin maanosiin ja liki 40 maahan. En tosin ymmärrä miten, kun kuitenkin suomeksi kirjoittelen. Ei google- translator kaikkea selitä.

Vaikka välillä on hiljaisempia jaksoja, eikä kirjoituksia synny, niin hiljaisuuden jälkeen tulee monesti enempikin kerrottavaa, Pitkistä pimeistä jaksoista huolimatta tuli 52 kirjoitusta täyteen vuodessa eli kerta viikkoon keskimäärin. Toki apua olisi, jos te auttaisitte vähän, kommentoikaa, kysykää - olkaa jotain mieltä. Vuorovaikutuksesta saa taas uutta virtaa ja uusia kirjoituksia. Muutamia kommentteja on tullutkin ja asiallisiin olen vastaillut - asiattomat sen sijaan olen poistanut. Vaikka nämä aiheet paljon transasioiden ympärillä pyörivätkin, eikä se kaikkia miellytä, niin ei silti törkeillä tarvitse. Kirjoitan lähinnä teitä varten, joita tämä aihe kiinnostaa. Ja itseäni varten kirjoitan myös. Tämä blogi on tavallaan minulle päiväkirjani nettijatkot.

Kiitos lukijat tästä ensimmäisestä vuodesta !!

Jennan Aikakirjoja seurataan kauempanakin...

maanantai 14. lokakuuta 2013

Isän ja tyttären koira

Muistellaas vähän taas menneitä. Tulipa mieleen hauska tapahtuma tuolta reilun kolmen vuoden takaa. Oli varmaan jotain kesää 2010 ja ensimmäisiä kertoja olin koiraa ulkoiluttamassa tämän identiteettimuutoksen jälkeen. Olin minä jo aiemminkin joskus käynyt ulkosalla naiseksi pynttäytyneenä - sitähän sanotaan tiitteilyksi, eikös niin. Mutta koiran kanssa on hankalampaa mennä, koska koiran ulkoiluttajat tuntevat toisensa usein heidän koiristaan. He tunnistavat koiran ensin ja sitten vasta ulkoiluttajan. Näin se menee ainakin itselläni.

Olin siis viemässä koiraa läheisessä puistossa, kun vastaan tuli tuttu koira emäntänsä kanssa. Vaikka oli tuolloin jo 24/7- moodissa ja elin siis kokoaikaisesti naisena, niin alku oli monin tavoin hankalaa ja moni tilanne ujostutti ja pelotti. Vaan ei auttanut kuin kohdata tuokin "tuttu" koiraihminen. Sitten se hauska juttu. Koirat kohtasivat ja tämä koiran emäntä ei selvästikään tuntenut minua, vaikka olimme lukuisat kerrat tavanneet koiralenkillä ja jutelleet. Koirani hän tunnisti kyllä ja hämmästeli, että eikös sitä ole yleensä ulkoiluttanut joku vähän vanhempi mies. Kysyi minulta, että oliko tämä mies minun isäni. Oli se vaan hauskaa. En muista mitä vastasin, mutta kiersin jotenkin kysymyksen ja jätin hänet omaan käsitykseensä tilanteesta. Minua on siis luultu oman itseni tyttäreksi, jonka isä olin aikaisemmin. On se vaan niin hauskaa.

Isän ja tyttären koira

torstai 10. lokakuuta 2013

Suomessa ei ole ihmisoikeuksia!

Kyllä vaan pistää vihaksi, kun taas lukee näitä viimeaikaisia uutisointeja mm. Iltalehdessä, missä kerrotaan, kuinka transsukupuolisen hoitoprosessi voidaan tuosta noin vaan jättää kesken. Tämä on niin suuri prosessi varsinkin itse asianomaiselle, ettei pitäisi voida olla mitenkään mahdollista moinen sikailu. Ensin ihminen ravaa vähintään puoli vuotta kuulusteluissa, jotka nekin voivat toisille olla varsin ahdistaviakin. Jos tämän jälkeen todetaan, että ok, olet tuntemuksinesi ihan oikeassa ja saat armollisesti diagnoosin. Siltä pohjalta aletaan tekemään sitten korjaushoitoa, johon kuuluu hormonit, oman identiteetin vaihtaminen eli käytännössä eläminen haluamansa sukupuolen mukaiseti, nimen ja henkilötunnuksenkin muuttamista myöten. Miehen roolista siirrytään elämään naisena tai toisin päin. Tässä kohtaa ollaan jo niin pitkällä, että ei pitäisi olla enää kenelläkään oikeutta tulla kieltämään korjauksen loppuunviemistä ja jättää ihmistä roikkumaan jonnekin välitilaan. Tämä on minun mielestäni ihmisoikeuskysymys. On todella rajoittavaa yrittää elää normaalia elämää, kun jonkun taitamattoman tolvanan takia joutuu elämään lopun elämäänsä jonain välimuoto-olentona. Voi olla, että tämä on minun tapani nähdä asia, mutta uskon, että suurin osa ihmisistä voi olla kanssani samaa mieltä. Jos on kerran niin, että kirurgilla on tuo oikeus, niin joko se oikeus pitää ottaa häneltä pois tai sitten koko prosessi pitäisi ehkä aloittaa kirurgin tapaamisella, jotta ei tule tällaista pattitilannetta. Toistanko itseäni, kun sanon, että kyllä pistää niin vihaksi täällä taas.


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Ikähaitarin kadonnut oktaavi

Jaa mikä on kadonnut? No ainakin kamala määrä ikävuosia on tullut ja nuoruus kadonnut. Tänään tuli semmoinen lukema mittariin, että nyt olen lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä. Tämä on aivan kauheeta! Vielä kun lisätään suolaa haavoihin, ja ajatellaan, että puolisoni on vastaavasti lähempänä kolmeakymmentä kuin neljääkymmentä, niin äkkiä laskien meidän ikäero on 20 vuotta - ihan yht'äkkiä vaan. Ihan kuin ikähaitarissa olisi oktaavi hukassa. No totuus on toki vähemmän karu, eikä tuota ikä eroa noin paljoa ole, vain vajaa 11 vuotta. Joo, en ole puuma, en. Kyllä tässä silti tuntee joskus itsensä jo vanhaksi, vaikka eläkeikään on vielä sata vuotta matkaa. On se hyvä, että edes nelikymppisenä tulin järkiini ja pistin asiat mallilleen. Olisin toki voinut jo aiemminkin Jennaksi ryhtyä, mutta Juha piti kiinni kynsin ja hampain olemassaolostaan. Kateellinen olen niille nuorille, joilla on rohkeutta toteuttaa itseään parikymppisenä.

Toisaalta, seura tekee kaltaisekseen - näinhän sanotaan. Kyllä tuo puoliso minut pitää jollei nuorena, niin nuorekkaana. Ei ainakaan hiukset ole harmaat, sillä väriä löytyy. On toi oma väri - luonnonpunaiset - uskokaa pois.

0123456789