Follow by Email

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Pojat, pojat...

Niinpä niin. Taas kerran töissä joku tuli pojittelemaan. No eipä siinä sen enempää ole kuin että minä en vaan ole kuulevinaakaan. Aika moni pojittelija on sillä oppinut, joten sitä "opetusmetodia" käytän jatkossakin. Tällä kertaa tästä tuli vain aika mielenkiintoinen juttu, sillä tilanne jatkuin myöhemmin.

Kerronpa siis koko tapahtuman. Istun töissä erään käytävän päädyssä. Sinne meidän teknisten päätyyn, kuten töissä sanotaan, tuli eräs talon naisista myymään viiniarpoja. Meillä on tuollainen viikkoarvonta, jossa voittaja hoitaa seuraavan viikon arvonnan ja viinien hankinnan. Tämä edellisen viikon onnellinen voittaja siis saapui arpalistan kanssa kulmille ja huuteli käytävässä, että:"ostaako pojat viiniarpoja". Paikalla oli minun lisäkseni kaksi teknikkaryhmän miestä myös, joten en ollut kuulevinani huutelijaa. Eihän se minulle ollutkaan tarkoitettu ja voihan hyvin olla, että arpamyyjä oli hyvin tietoinen, että minä en arpoja ostele - en ole ostanut pariin vuoteen niitä enää. Ei ole arpaonnea juuri ollut. Pentunakin vedin joskus Linnanmäelläkin narunvedossa tyhjän narun, vaikka tarkoitus kaiketi olisi ollut, että jokaisen narun perässä on jokin voitto. No niin, se meni siinä sitten se pojittelutilanne hautautuakseen menneisyyteen.

Seuraavana päivänä erään toisen työkaverin kutsuttua minua Jenskuksi hän kysyi minulta, mitä tykkään Jensku- kutsumanimestä. Sanoin, että se on ihan kiva eikä haittaa. Siinä tuli vaan puheeksi sitten myös nämä tällaiset pojittelutilanteet ja kerroin hänelle sitten tästä edellisen päivän tapauksestakin. Se olikin jännä yhteensattuma, kun kuulin, että myös tämä pojittelija oli käynyt hänen luonaan kertomassa, että tulipa mokattua ja oli kertonut tämän saman jutun. Eli tilanne oli noteerattu. Tosin saa minulta pyytää anteeksikin ihan vaikka heti, kun huomaa mokanneensa. Ymmärrän toki, että mokia sattuu. Ja virheistä oppii - toivottavasti. Teen minä itsekin virheitä varmasti, enkä edes välttämättä huomaa niitä aina. Nytkään en oikein tiedä, pitäisikö mennä sanomaan tälle pojittelijalle, että sattuuhan näitä vai pitäisikö antaa asian olla eikä kaivella loppujen lopuksi aika mitätöntä juttua sen enempää. Minua tämä ei ainakaan enempiä jää kaivelemaan, kunhan ei ole toistuvaa.

Kuva: Taloussanomat, Kuva on työpaikkakiusaamista koskevasta artikkelista. Se voisi myös kuvata herkemmän tai herkässä tilanteessa olevan ihmisen omaa suhtautumista ympäröivään maailmaan. Moni transprosessin läpikäynyt tietää, kuinka tuntuu siltä, että on toisten silmätikkuna, vaikka ei sitä todellisuudessa välttämättä olisikaan. Itse en ehkä ole kaikista herkimpiä, mutta kyllä minäkin aina joskus kavahdan tuijottajia ja jään miettimään toisten sanomisia.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Äly, jollei sitä ole annettu kuin pienellä teelusikalla, niin ei kait sitä voi silloin kauhallista vaatia.

Ihan on pakko ottaa kantaa tähänkin - politiikkaan siis. Myönnän kyllä, ettei tämä ole minun vahva alueeni, mutta kyllä itse tiedän mihin raha riittää ja mihin ei näin yksilön tasolla.

Maan hallitus ihan oikeasti kuvittelee, että veroja korottamalla valtion kassaan tulee enemmän pelimerkkejä. Vaan jos ei ole mistä ottaa. Mistähän nämä pellet ajattelee kaiken ottavan? Ruoan hinta nousee joka tapauksessa ja siihen aiotaan lätkäistä nyt vielä lisää veroa, asumiskulut nousevat mm. sähkö- ja kiinteistöveron korotuksilla ja höystettynä korkotason nousulla sekä öljyn hinnan nousulla, jossa siinäkin on jo valmiiksi veroa melkoisesti. Asumisen ja remontoinnin avustuksia samalla sopivasti vähennetään mm. asuntolainan korkovähennysten pienentämisellä. Autoakin tarvitaan työssä, ainakin minä tarvitsen, mutta sen käyttöverotusta nostetaan, polttoaineen verotus on jo korkea, mutta vähän sitä vielä voi nostaa joo. Kilometrikorvaukset työajosta tosin ovat laskussa, täksi vuodeksikin taas 0,05 € /km eli reilut 10% lähti pois. Kuitenkin kaikki käyttökustannukset nousevat vakuutusmaksuja ja huoltokuluja myöten. Ja se tulopuoli - palkansaajalle lisää veroja vaan. Eihän Suomi selviydy muuten Kreikan sun muiden maiden avustuksista. Ei taida kannattaa enää kohta tehdä töitä eikä mitään muutakaan, kun on aivan sama mitä tekee, niin mikään ei riitä. Pitääkin varmaan lopettaa hommat täällä ja muuttaa sinne Kreikkaan - lämpimään ja siellä voi nautiskella mm. Suomen antamista avustuksista.

Iltalehti 20.3.2014:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014032018142713_uu.shtml


Äly, jollei sitä ole annettu kuin pienellä teelusikalla, niin ei kait sitä voi silloin kauhallista vaatia.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Tylsää taviselämää vaan

Kun oikeastaan alkaa olemaan jo melkoisesti aikaa omasta ns. prosessista, niin tämä eläminen on tasoittunut jo aika tavalliseksi ja voisi sanoa jopa tylsäksi. Näinhän sen kuuluukin mennä. Ei tässä ole mitään ihmeellistä. Herään aamulla, menen töihin, teen työt, tulen kaupan kautta kotiin ja laitan ruokaa. Ilta menee television ääressä ja koiraa ulkoiluttaessa toisinaan. Ihan tavistouhua tämä on. Sitä jopa joskus kaipaa sitä jännitystä, mitä liittyi aikoinaan tämän trans- asian salailuun. Toisaalta se salailu vei paljon aikaa ja energiaa. Hermotkin saattoivat olla joskus koetuksella. Salailun jälkeen oli ensin jännitystä sen suhteen, miten ihmiset suhtautuvat asiaan. Alkuun ujostutti pukeutua naisten vaatteisiin julkisesti siitäkin huolimatta, että tämä oli virallista ja oli esittää aidot henkkaritkin, jos vaikka Tuimala sattuisi kyseenalaistamaan minuuteni. Tuimalallahan tarkoitan nykyisin siis yleisesti poliisia. Sitten rohkaistuin vähän lisää ja siirryin hameisiin ja mekkoihin, kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin. Taas oli hetken jännitystä. Hiusvärit vaihtuivat shokkiväristä toiseen joka kerta lievän kihelmöinnin saattelemana. Nyt on varmaan kaikki väriskaalat kokeiltu, eikä tunnu missään - shokkipunainen tällä hetkellä muuten.

Tavis mikä tavis. En tosin välttämättä kaipaisi niitä myrskyjä, mitä tuohon prosessiin liittyi, mutta kyllä tässä vaan myrskyissä edelleen seilataan. Tämä myrsky tuntuu jopa pahemmalta, kun ei itse ole ruorissa. Tuon rakkaan puolisoni prosessi ja siinä vastaan tulleet hyökyaallot tuntuvat paljon pahemmilta, kuin omat kohtaamani. Kun ei voi tai ei osaa auttaa asioita eteenpäin, niin se tuntuu pahalta. Yritän kuitenkin pitää laidoista kiinni ja saada näin pidettyä tämän pienen paatin kasassa myrskyn keskellä, äyskyröin minkä kerkiän ja vaikka en ruorissa olekaan, niin huutelen ohjeita väliin, minne päin kääntää. Aallot on vain niin korkeat toisinaan, ettei suuntaa näe varsinkaan, kun taivas on pilvien peitossa. Vaikuttaa siltä, että tämä prosessi on tarkoituksellisesti tehty nykyisin entistä hankalammaksi. Osin kyse varmaan itse järjestelmästä, mutta näyttää myös siltä, että osa hoitohenkilöstöstäkin on asenteensa puolesta väärässä paikassa töissä. Lisäksi osa heistä luulee olevansa monialaosaaja, vaikka hädin tuskin osaa omat hommansa. Muutamalle nykyisin mukana olevalle sanoisin, että ei jatkoon ja muutamat aiemmin pois lähteneet nostaisin villillä kortilla takaisin näin joitakin televisio-ohjelmien kilpailutermejä ja -käytäntöjä mukaillen.

Myrsky näyttää jatkuvan, mutta ehkä tuolta jostain pilvenraosta näkyy jo valoakin