Follow by Email

maanantai 5. lokakuuta 2015

Suomi v2.0

Uskonto, onko mistään muusta maailmassa aiheutunut niin paljon pahaa kuin uskonnosta. Ihan sama mikä versio on kyseessä, niin joku aina on viemässä harhaiset kuvitelmansa äärimmäisyyksiin ja on valmis jopa hirmutekoihin uskomansa sadun perusteella. Itse en perusta uskonnoista ja toivoisin, että sitä ei minulle tulla pakkosyöttämään, kuska silloin saatan hermostua ihan hirmuisesti. Jos jokainen elää ja uskoo mitä uskoo, niin silloin on ihan hyvä. Silloin saavat minun puolestani nämä maahanmuuttajat ja pakolaiset tulla ja olla.

Kuitenkin pari juttua, jos passaa:

Vähän korpeaa, kun tullaan tänne ja aletaan valittamaan ruoasta ja asumuksesta. Autot ja omakotitalot pitäisi olla vissiin kaikille kännyköitä, osakesalkkua, kansalaiseläkettä - suurta sellaista ja venettä unohtamatta. Jos meidän esi-isät jo aikoinaan tekivät paskan valinnan tulemalla tänne kylmään ja pimeään, niin näillä olisi nyt se hetki, että voisi valita paremmin. Ruokahomma tuli mieleen, kun viikonloppuna söimme itsekin karjalanpaistia ja se oli muuten suurta herkkua - jotkut kehtaa siitä alkaa ruikuttamaan vielä. Ei muuten ihan välttämättä tuolla meiningillä saa suuren joukon sympatioita.

Jos tämä Suomi tästä nyt muuttuu enempi monikansalliseksi, niin olisi siinäkin ehkä pari juttua huomioitavana. Kukaan meistä ei varmaan ihastu ajatuksesta, että joka kadunkulmassa alkaa kuulua aamusta heti auringonnousun aikaan joku perinteisesti tänne kuulumaton jollotus. Mutta oliko se nyt niin että meillä täällä uskomattoman hienossa - vai pitäisikö sanoa uskovaisten hienossa Suomessa on sekä uskonnon- että sananvapaus  - taisi olla, vaikkei ihan aina uskoisikaan. No tuo tornissajoikaus on jo ehkä pahimmillaan häiritsevää, mutta niin on myös kirkonkellojen kilkatus, joten eiköhän laiteta kaikki tuollainen toiminta radiotaajuuksille ja nettiin, niin voi kirkkokansa ym. kaikessa hiljaisuudessa toisiaan häiritsemättä kuunnella kilkatuksia ja jollotuksia vaikka kuulokkeilla älypuhelimesta tai sunnuntaikirkkoon ajellessa autoradiosta. Tasa- arvo toteutuisi ehkä paremmin näin. Ehkä homma hoituisi myös sopivalla apsilla.

Suomen lippu, sekin perustuu uskontoon ja nimenomaan ristinuskoon Johanniittojen kautta, joten kun täällä pian väestö on paljolti muutakin kuin ristittyjä, niin olisiko aika ottaa käyttöön myös neutraalimpi lippumalli. Miltä kuulostaisi sinirastilippumme...

Sinirastilippumme - joo, näyttää päättömältä, mutta sopii jotenkin nykyiseen tämän maan touhuun.
Samaan aikaan, kun turvaa hakevat lakkoilevat ja valittavat joka asiasta, vaikka heille laitetaan kaikki valmiiksi, niin toisaalla yhteiskunta vetää rehellisiltä ja yrittäviltä kansalaisilta mattoa jalkojen alta. Aika paskaa, mutta minkäs teet. Tosin jos nyt vaikka jää asuntovelallisella maksut pankin Pösölle maksamatta ja talo menee vasaran alle, niin saadaahan tuostakin läävästä taas lisää turvapaikkatilaa, joskaan ei ainakaan meidän vaatimaton tölli heille kelpaa, kun ei ole hissiä kerrosten välissä eikä palvelusväen tiloja, jollei viereisistä taloista heltiäsi moisia.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Syvämietteistä pohdintaa pyykistä

Joopa, kun ei ole mitään asiaa, niin pitää jotain kirjoittaa, koska on jäänyt aika vähiin tämä.

Eilen jossakin videossa joku sanoi, että hänellä on pyykit sängyn päällä - puhtaat pyykit. Jäin tuota asiaa pohtimaan näin tavallaan insinöörin näkökulmasta. Mitä on pyykki? Kun ostamme vaatteita kaupasta, niin ostammeko me pyykkiä? Nyt insinöörinäkökulma pyykin syntyyn, elämään, kuolemaan ja uudelleen syntymiseen.

Siis uusi - tai vanhakin, mutta puhdas vaate ei ole pyykkiä eihän? Vaate on käytössä päällämme ja se on vaate - paita, housut, hame, jne. Illalla ne otetaan pois päältä ja laitetaan tuolille tai jonnekin odottamaan aamua eikä siitä mielestäni silloinkaan vielä tule varmuudella pyykkiä. Se saattaa olla pyykkiä jo tässäkin vaiheessa, mutta ei voi tietää. Jos sitten aamulla valitsenkin toiset vaatteet, niin tuo vaateriepu alkaa olemaan jo lähempänä ollakseen pyykkiä, vaan vieläkin sillä on pieni mahdollisuus. Esimerkiksi minä laitoin tänä aamuna päälleni sinisen paidan, joka oli ollut päälläni toissapäivänä. Tämä paita ei siis ole pyykkiä - vielä. Sitten kun totean sen olevan niin likainen, että heitän sen pyykkikoriin, niin silloin se on melko varmasti jo pyykkiä. En kylläkään koskaan tee niin, mutta mitä tälle paidalle tapahtuu, jos otankin sen vielä pyykkikorista päälleni ennen pesua. Pukeudunko silloin pyykkiin?

Oletetaan nyt kuitenkin, että pyykkikorissa nuo ovat ensimmäisen kerran kutsuttavissa pyykiksi. Mitäpä sitten, kun pyykinpesupäivänä kerään pesuun sohvilta ja tuoleilta pyykit? Koriinhan ne kerään, mutta sanon kerääväni pyykit. Vai ovatko ne vain pesuun meneviä likaisia vaatteita ja muuttuvat pyykiksi juuri sillä hetkellä, kun pudotan ne koriin? Pesukoneessa ne ovat pyykkiä, siitä ei ole epäilystäkään. Koneesta pois otettuani ne ovat edelleen pyykkiä, sillä pyykithän ripustetaan kuivumaan.

Pyykkien kuivuttua ne ovat kuivaustelineessä tai narulla edelleen pyykkiä, sillä mehän käymme keräämässä pyykit narulta, kun ne ovat kuivuneet. Ne kerätään koriin ja ovat siinä varmaan vielä puhtaita pyykkejä. Jos viikkaan ne kaappiin laittaakseni ja ne ovat siinä sängyn päällä siistissä pinossa lajiteltuina, niin ovatko ne vieläkin pyykkejä? Missä kohtaa niistä tulee vaatteita - vaatekaapissa? Muuttuvat mokomat siinä kaapin oven ohittaessaan taas vaatteiksi odottamaan uutta elämäänsä taas pyykkinä.

Pahoitteluni tästäkin taas...
Pyykinpesukoneessa ne ovat varmuudella pyykkiä - tosin voihan sinnekin olla eksynyt vaikkapa joku puhdas sukka

lauantai 16. toukokuuta 2015

Reserviläiskirje

Niin se minullekin kolahti postilaatikkoon eilen tuo jopa maailmalla kohuttu reserviläiskirje. Jossain kansainvälisissä kirjoituksissa ja arvioissa on jopa revitelty aiheesta, että on se Suomi kova maa, kun sillä on laittaa liki miljoona ressua eli reserviläistä tykinruoaksi vaikka heti. Mikä lienee sitten totuus ja mikä on tuon kirjeen arvo tai merkitys. Kerronpa tässä ihan vaikka esimerkiksi oman näkemykseni asiaa, vaikka se ei ehkä ketään kiinnostakaan.

Joo, aloitetaanpas nyt tämä juttu ihan sieltä alusta eli vuosista 1988-89, kun suoritin tuon oman 11 kuukautta kestäneen varusMIESpalveluksen. Vituttihan se silloin, ei käy kiistäminen. Metsässäkin taisi mennä ajasta ellen nyt ihan väärin muista, niin liki 80 aamua. Ei ollut kivaa, mutta silti yritin aina tehdä asiat hyvin, parhaimmalla mahdollisella tavalla - siitä palkintona olikin ainakin siihen aikaan maksimi 30 kuntoisuuslomapäivää. Kuntsarit tulivat siis täyteen ja paria päivää ennen reserviin kotiutumista piti vielä korpraalin natsatkin väkertää kauluksiin. Tuolloin ajattelin, että en tosiaan enää tähän firmaan (sotavoimat) päin edes pissi (silloin taisin käyttää vielä sanaa kuse). Oli siellä semmoisia kokemuksia, että aika raskaalta tuntui joskus. Silti nekin muistot ovat saaneet sittemmin ainakin hopeareunukset, jolleivät nyt ihan kultaisiksi olekaan muuttuneet.

Viisitoista vuotta myöhemmin alkoikin sitten taas sotahommat pissittämään ja tuossa 2005-2006 olin reilun vuoden NATO- operaatiossa eli rauhanturva - tai oikeammin kriisinhallintatehtävissä Kosovossa reilun vuoden verran. En olisi silloin aiemmin uskonut, että noin voisi tulla vielä käymään, mutta joo, OF-2 sotilasvirkamiehenä ja sähkökäytön johtajana ja sähkösuunnittelijana olin. Kaikki nämä ovat sotilastehtäviä siellä, joten leiristä lähtiessä on aina aseet mukana ja kovat ainakin lippaassa, jollei nyt piipussa asti. Vartiopäällikkönäkin muutaman kerran olin eli suuri sotapäällikköhän tässä on tuntenut itsensä olevan. Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkkanin vuorilla taistellessa, heh. No ei siellä nälkää tarvinnut kärsiä, nähdä ehkä joskus jossain. Vilukin pysyi kapteenitason tehtävässä hyvin loitolla eli asumus oli niihin oloihin ihan kelpo koppi. Pois lähteissä täyttyi reppu kaikenlaisista muisto- ja palkintoesineistä ja kotiin päästyä odotti ylennyskirjekin - vau. Silloin alkoi jo pikkusen minussa nousta jonkinasteinen militaristinpoikanen päätään. Piti oikein käydä sotavoimilta kyselemässä, olisiko jotain minulle sopivaa sodanajan tehtävää.

Sodanajan tehtävä löytyikin ja siihen sitten kahdetkin kertausharjoitukset melko lyhyen ajan sisään. Piti olla suurempikin harjoitus meidän yksikölle tai esikunnalle, miten vaan. Ei sitä kutsua tullut koskaan ja pari vuotta sitten kävin asiaa silloisessa Draks.. äh, liian vaikea nimi - Tammisaaren aluetoimistossa kyselemässä, kun tietoja ei voitu puhelimessa kertoa. Tuolloin oli vielä tehtävä minulla määriteltynä, LKP-AU. Ei tätä vissiin saisi kertoa, mutta väliäkö sillä enää on, kun en ole enää sijoitettu mihinkään tehtävään. Nuo kertausharjoitukset ovat hukkaanheitettyä hommaa, samoin kaikki koulutus, jonka sain Kosovon reissulta ja yhtälailla jo aikanaan kävi ilmi, että silloin intissä ajettu kuorma- autokortti on sotavoimissa yhtä arvoton, kuin pala vessapaperia - paitsi, että vessapaperiin voi pyyhkiä perseensä.

Yhteenvetona tästä kaikesta; vielä toissapäivänä olin suhteellisen motivoitunut ja ajattelin, että jos joku tilanne tulee ajankohtaiseksi, niin kyllä tämä tyttö on mukana. Seurasin Facebookissa varmaan kaikkia aiheeseen liittyviä ryhmiä: puolustusvoimien, aluetoimiston, naisten valmiusliiton, reserviläisten jne. Facebook- ryhmiä, vaan en seuraa enää. Nyt kun on todettu, että Suomen armeijaan ei ilmeisestikään transihmiset ole tervetulleita, niin motivaatio on vähintäänkin nollassa tai jopa pakkasen puolella. Seuraavaa kirjettä siitä firmasta en edes avaa ja haastemiehelle voi sanoa terveisiä erään tuntemani lakimiehen sanoin:"haastemies ei voi tavoitella vessasta eikä kirkosta". Tosin minähän en tänne jätä kuin haisevan paskan ihmeteltäväksi, jos tullaan enää kyselemään johonkin vähänkään sotaan viittaavaan.

Näin meidän maailmankuulut Puolustusvoimat hyödyntävät itsensä antamaa sekä henkilön siviilissä hankkimaansa koulutusta ja osaamista. Jos kenraalit sanovat, että Venäjä ei ole uhka Suomelle, niin se varmaan pitääkin paikkansa. Suomi se tässä on uhka - eikä kenellekään muulle kuin Suomelle itselleen.

Siinä sitä on minun henkilökohtaista sotahistoriaani; KFOR:ssa OF-2 ja militaryofficerin tähdet poletissa, NATO- mitali Non article 5 (jonka sai, kun vaan jaksoi viihtyä vähintään puoli vuotta), reservin alikersantiksi ja sodanajansijoitus - kaiken pohjalla nyt tullut vessapaperiksikaan kelpaamaton nollauskirje.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Raskaita aikoja

En ole kirjoittanut pariin kuukauteen mitään, kuten varmaan molemmat lukijani ovat huomanneetkin jo. Enimmäkseen nämä kirjoitteluni ovat harventuneet, kun ei ole ollut oikein sanottavaa ja joskus tuntuu vähän siltä, ettei ketään juuri kiinnostakaan. Vaan toisaalta, kirjoitan enimmäkseen itseni vuoksi - aivan kuten Waltarin kirjassa Sinuhe Egyptiläinen teki. Itseni vuoksi kirjoitan päiväkirjaanikin ja samoin itseni vuoksi olen aloittanut kirjoittamaan kirjaa - omakustanne sellaista. Äidin tarina on tuon kirjan nimi, sillä 25. maaliskuuta kuluvaa vuotta äitini nukkui yllättäen pois. Siksi kirjoitan hänen tarinansa kirjaksi. Ei ole mitään väliä lukeeko tuota kirjaa kukaan muu, sillä sen kirjoittaminen on kaiketi enimmäkseen omaa surutyötäni.

Blogikirjoittamiset ovat siis jääneet siksikin, että olen ollut kovin kiireinen kaiken kohtaamani surun keskellä. Olen järjestellyt siunaustilaisuutta, tehnyt kutsukortteja ja kirjeitä, hoidellut kaikenlaista asiaan liittyvää. Hautamuistomerkinkin teen itse, sillä äiti olisi varmaan arvostanut sitä. Hän oli aina kiinnostunut meidän kaikista rakennushankkeista ja jo alakouluikäisenä hän oli suorastaan ylpeä, kun toin koulussa tekemiäni puuesineitä kotiin. Tämän viikonlopun aikana olen nyt sitten tehnyt äidille viimeistä puukäsityötäni - hautaristiä, jonka toivon valmistuvan viikon kuluttua sovittuun uurnanlaskupäivään mennessä. Vaikka en ole uskonnollinen ihminen itse, eikä äitinikään kuulunut kirkkoon, kuten en minäkään, niin äiti halusi ymmärtääkseni uskoa johonkin, vaikkei kirkkoon enää vuosikausiin uskonutkaan. Äidin vuoksi teen tuon ristin ja sen pitää olla hyvä ja hieno - paras, mitä osaan ja kykenen, ellei jopa hitusen parempikin. Vain parasta äidille.

Jokainen voi varmasti kuvitella, kuinka olen käynyt mielessäni asioita, joita teimme ja puhuimme äidin kanssa. Jostain kumman syystä tulee mietittyä sitäkin enemmän niitä asioita, jotka jäivät tekemättä ja sanomatta. Olen kuitenkin onnellinen, että vajaa viisi vuotta sitten uskalsin kertoa äidille omasta itsestäni ja että pojan sijaan hänellä onkin tytär. Olen jotain tuosta kertonut jossain varhaisessa kirjoituksissani. Kun tuolloin kerroin äidin silloisista reaktioista ja totesin, etten ikinä voi sanomisiaan unohtaa, vaikka anteeksi antanut olinkin, niin kuulin nyt siskoltani äidin sanoneen, että hän oli onnellinen puolestani ja nykyinen puolisoni Veera on hänen mielestään minulle hyvä. Äiti oli täysin hyväksynyt nykyisen tilanteeni ja se menee tuon aiemman yli niin, että teen kaikkeni unohtaakseni sen ikävän episodin silloin. Yritän muistaa äidistä vain hyviä asioita ja niitä riittääkin niin paljon, ettei yksin oma pääni riitä niitä miettimään, vaan kirjan kirjoittamiseenkin olen pyytänyt sukulaisilta muistiapua etenkin ajoista ennen minua. Harmillista on, että Jennana jäi tapaamiset äidin kanssa niin kovin vähiin. Suurin syy varmaan oli, että minulta loppui mökkireissut eroni myötä vajaa viisi vuotta sitten, enkä käynyt enää siellä suunnalla aikaisempaan tapaan. Tai oikeastaan ei noinkaan,vaan suurin syy oli, etten viitsinyt ajaa Lohjalta Lahteen käymään, vaan aina oli olevinaan jotain muuta tekemistä. Puhelimessa puhuimme usein, yleensä sunnuntai oli se päivä, kun juttelimme. Tänäänkin on sunnuntai, mutta enää ei niitä puheluita tule.

Äiti ehti tietää ja tuntea minut tyttärenään 1764 päivää - olen onnellinen niistä päivistä. Se on 1764 päivää enemmän kuin mitä isäni ehti tunteä tytärtään. Isäni ehti kuolla keväällä 2008 juuri ennen kuin tämä pitkä transprosessini ehti alkaa. Lähetteen olin toki jo hakenut tutkimuksiin. Tässä orpoudessa on varmaan yksi suurimmista tunteita herättävistä asioista se, että tuntee olonsa niin kovin yksinäiseksi. Onhan minulla rakas puolisoni Veera enkä ilman häntä selviäisikään. Mutta isä ja äiti ovat ne, joille voi kertoa omista tekemisistään - onnistumisistaan ja aikaansaannoksistaan, iloista ja suruista. Nyt tuntuu kuin ei olisi ketään jolle kertoa näitä. Veeralle on turha kertoa, sillä me teemme kaiken aina yhdessä, niin ei siinä jää kerrottavaa paljoakaan. Ja ainahan voi kertoa omia juttujaan kenelle vaan, mutta ei kukaan kuuntele samalla tavoin kuin äiti...

Äidin risti, vaihdoin tähän tämän oikean kuvan, kun se nyt 25 tunnin aherruksen jälkeen on valmis ja paikoillaankin.  

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Ei se helppoa ole, ei!

Jos ei ollut sukupuolen korjaus helppoa muutama vuosi sitten, kun asia oli itselläni ajankohtainen, niin vaikeammaksi se vaan on mennyt. No onneksi tämä asia alkaa olemaan meidän perheessä nyt taaksejäänyt homma. Puolisollani on toki vielä tarkastuskäyntejä, mutta kerrottakoon nyt epäilijöillekin, että ohi on ja hyvin meni muutamien alkuvaikeuksien jälkeen. Ensimmäinen alkuvaikeus oli BMI- raja, jonka Töölön sairaala kehitteli ihan yht'äkkiä kaikkien harmiksi. Tästä ei joko transpolilla tiedetä tai ei vain välitetty kertoa. Veikkaan ensin mainittua, sillä transpolin väki vaihtuu niin tiheään, ettei siellä käyvät taida tietää, kuka on omahoitaja tai lääkäri. Ihan kuutamolla koko touhu.

No BMI- rajoista ja transpolin sekoiluista rakas puolisoni selvisi noin vuoden lisäjonotteluilla. Sitten Töölön sairaalassa eräs lääkäri, jolla omien sanojensa mukaan on ainakin yksi opintoviikko psykologisia opintoja takanaan, alkoi vaatimaan vielä oman kunnan psykiatrian kanssa keskusteluja ennen leikkausta - joo, ja puoli vuotta lisää odottelua. Tuossa muuten puolisoni ollessa sairaalassa leikkauksen jälkeen sängyssä liikkumakiellossa, tämä samainen pölvästi alkoi taas ehdottelemaan psykiatrin kanssa keskusteluja, kun oli vakavasta vaivasta kyse - ummetuksesta. En tiedä, mitä lääkiksessä opetetaan psykologiasta ensimmäisessä peruskurssissa, mutta tämä wannabe- psykiatri ei sitä ainakaan oikein ole voinut ymmärtää.

Palataampa siis takaisin aikaan ennen leikkausta. Leikkaus siirtyi viime metreillä vielä viikolla, koska urologin oli juuri sinä päivänä päästävä jonnekin konferenssiin. Aika erikoista muuten se, että itselläni aikanaan leikkausaika siirtyi myös viikolla eteenpäin ja täsmälleen samasta syystäkin. Vähän tuo uskottavuus kärsii, joseivät keksi muita tekosyitä. Tuossa ennen leikkausta on tapana olla vielä yksi tapaamiskäynti - niin tälläkin kertaa. Voi tulla yllätyksenä, mutta meidän wannabe- psykiatri ehdotti vielä ennen leikkausta muutamaan käyntiä siellä kunnan psykiatrilla. Niin, kaksi viikkoa aikaa leikkaukseen, kunnan terveyshuollosta ei siinä ajassa ehdi saada edes ajanvarauspuhelua. No onneksi tästä ei nyt muodostunut mitään mieltä mullistavaa kynnyskysymystä kuitenkaan, vaikka se tälle Töölön lääkärin tapaiselle jonkinlainen pakkomielle olikin. Tämä lääkäri ei kuitenkaan ollut varsinainen leikkaava kirurgi, vaain joku avustava lääkäri eli siinäkin jäänyt vähän statistin rooliin. Kyllähän tuollainen urakehitys jo voi aiheuttaa mielenterveysongelmia.

Leikkaus piti olla sitten eräänä tammikuun perjantaina. Vein puolisoni torstaina sairaalaan. Jonottelimme Töölössä asiaankuuluvat 4-5 tuntia, kunnes hän pääsi huoneeseen ja aamulla olisi leikkaus. Aamulla annettiin leikkausta edeltävä esilääkitys, joka oli sen verran vahva, että silläkin tuli uni. Leikkaus piti alkaa yhdeksältä, mutta kymmeneltä hänet herätettiin ja kerrottiin, että "leikkaussaliteknisistä" syistä leikkaus on siltä päivältä peruuntunut. Mikä lie sitten syy ollut, tuplabookkaus tai joku muu syy, niin lopulta leikkaus siirtyi seuraavan viikon tiistaille. Itse olin työmatkalla tuolloin perjantaina, joten satanenhan siinä sitten meni taksiin, kun piti sieltä sairaalasta kotiin päästä. Pettymys oli taas valtava - sen uskon ja ymmärrän.

Hyvääkin tässä oli ehkä. Alkuperäinen kirurgi lähti tässä välissä lomalle, joten kirurgi vaihtui. Leikkauksen teki lopulta sama kirurgi, joka minullakin oli. Eihän minulla kokemusta ole muista - tai oikeastaa siitä toisesta, kun ymmärtääkseni näitä leikkauksia tekee vain kaksi kirurgia Suomessa. Mitä jollakin foorumilla joskus olen seurannut, niin tämä "meidän" kirurgi on pidetty parempana ja itse olen ainakin ollut tyytyväinen. Ja perheessämme taitaa olla nyt toinenkin tämän kirurgin tyytyväinen asiakas.

Leikkaus siis lopulta oli ja meni. Sairaalassa vierähti kymmenen päivää ja nyt kotona toipumassa siis. Toistaiseksi kaikki vaikuttaa menneen hyvin - jopa paremmin kuin itselläni silloin kaaaauan sitten, miltei kolme vuotta taakse päin. Ja osaston henkilökunta oli tälläkin kertaa aivan huippua, tosi ystävällistä ja innostunutta tekemiseensä. Tästä ystävällisyydestä minäkin sain silloin tällöin maistaa osan kakkupalan ja kahvin kera.

Epiduraalipuudutusaineen annostelukone, tämän prosessin käyneille tuttu unenhäiritsijä

lauantai 17. tammikuuta 2015

TaRiNa, joka kertoo minusta ja musiikistani - musiikkini kertoo minusta

Mietin, julkaisenko tämän kirjoituksen täällä Jennan aikakirjoissa vaiko ehkä musiikkiblogin puolella. Musiikkiblogi ei juurikaan ketään koskaan kiinnostanut, joten laitoin sen kiinni jo aika päivää sitten. Se on olemassa ja odottaa siellä parempia aikoja, parempia päiviä.

Nyt kirjoitan siis pienen tarinan. Tarina ei välttämättä ole aivan jokaista piirua myöten ihan totta, mutta mukailee totuutta. Lisäksi tämä tarina on "englanniksi", koska sen kulku etenee biisieni nimien mukaan ja ne ovat englanniksi. Jokainen biisin nimi johtaa linkkinä biisiin itseensä. Olkaapa hyvät ja nauttikaa tai kärsikää - kukin mielensä mukaan. Oikeasti, on siellä ihan hyviäkin, jollei ole ihan humppahullu. Humppaa ei ole eikä tule.



Long time ago, in far Far Away, i met a Hasty Stranger. She had something Xtras, but i didn't care. She liked my eyes, colour of the Xanthous And Verdant. There came Nightfall, but i didn't Escape. This night was The Great Secret long a time. We met again several times in our Rendevouz Point and never said Bye Then again. There was No Disappointmets in our relationchip never ever. I finally found my Harbour – even my Eru Gos ??

Yes, there is still my Dark Passenger in my head, and that is the thing without Resistance, but sometimes i can run away from it. There is Hidden Timeline, where it can't come. And that Energize me and my Heavy Burden leaves behind. There is no any Desire, i can just be myself.

If i really try, iRemember my past, and then i'm glad to be me now. It took so many years to get here. Actually it took several years. And now, Six Years After i see the Final Solution so clear. All this is like Powerplant inside me. I'm no Down anynore, my past is only Ghost of me. The passenger inside me, that i told before, she has left me in Silence.

Some Day Again i will realize my Destiny – was this all right? Now i feel, that i'm Top Dog of my own life. I am me - myself, not Someone Else anymore. I can take all the Fall And Rain. That's it, I Can't Say Anything more. This has been incredible Era. Still, i will always carry one Piece Of The Past part of me.

Long time ago, it was Just Love, nothing more or less and the old life of mine, it was the End Of It then. When i saw my upcoming Only One, it didn't feel being in Strange Party at all. That was like Slow Jump to new life (maybe not so slow, i think) and i can say, that It's So Serious, when you feel in this way. In my head, there was lot of Traffic, but at same time My Last Sad Song was done.

The Pink Room was made to new temple of love of ours. Not even Frozen Sun can make that room cold. There has been no Regret never in last six years. This all is so Unreal, that sometimes i'm scared when It Is Over – all of this. The life of mine – it's life in Difficultture without any Finality. So fears are nonsense maybe, i hope.

There is great Vision Of The Future
that i'm watching here in my Space Studio. Am i Ready? Ready for future. Yes i am.


perjantai 9. tammikuuta 2015

Uutiset - kotimaa - ulkomaa - ja muukin huuhaa

Ja näin me saimme potkittua käyntiin vuoden 2015 - "sivistyksen ja edistyksen vuoden". Olisiko kuitenkaan noin. Katsotaampa vähän maailman tapahtumia ja pohditaan asiaa uudelleen.

Kotimaan uutiset (tää ompi Suomi)

Alkoholilaki tuli voimaan. Tarkoittaa siis, että meille kansalaispoloille ei saa näyttää viinapullon - ei edes olutpullon kuvaa, koska sorrumme heti ja välittömästi juomaan. Niin, kamalaa. Näin meistä opetetaan varmaan todellisia viina-asiantuntijoita, jotka jo juoman värin perusteella tietävät näkemättä edes koko juomaa tunnistavat sen tyypin, vuosikerran, prosentit ja muutkin seikat, joita asiaan saattaa liittyä. No joo, tämä on nyt saivartelua, mutta suomeksihan tämä tarkoittaa askelta kohti kieltolakia.

Sen kummemmin erittelemättä, kuinka paljon meillä onkaan lainsäädännössä suorastaan perseestä olevia kohtia, joita on valmisteltu salassa ja kun tulevat voimaan, vedotaan siihen, että kukaan ei ole vastustanutkaan. Vaivalla valitsemamme kansanedustajat, missä lienee olivat, kun asiat olivat tapetilla.

Ulkomaan uutiset

Venäjä, ei voi kuin nauraa - valitettavasti samaan aikaa miltei itkeä, kuinka voikaan olla maan asiat perseellään. Vain ja ainoastaan suuren pölhön päällikön ja sen persettä nuolevan esikunnan takia. Tänään kuullun uutisen perusteella mm. transsukupuoliset ovat liikenteessä vaaraksi eikä heille voi enää myöntää ajokorttia. Siis mitä vittua, kyllä se on Youtubessakin nähtyjen videoiden perusteella ihan perus- Igor, joka siellä liikenteessä hölmöilee. Tämä on sitä ajojahtia, jota kyseisessä maassa on jo jatkunut muutaman vuoden - ainakin. Monien älyttömien toimien seurauksena ruplan(trouble) kurssin perusteella tämä talousasiantuntija ei kyllä lupaile kovin hääviä tulevaisuutta naapurimaalle. Tosin saman heikon tulevaisuuden voisin lätkäistä tuonne kotimaan uutisiinkin -sorry vaan Suomi.

Yleisesti

Itse olen pärjännyt aika pitkälle itseironialla. Osaan nauraa itselleni - tosin hitusen huonommin kuin muille. Parhaat naurut toki irtoaa kanssaihmisiin liittyviin hassuihin juttuihin. Silti kummastuttaa yleensäkin uskonnollisten ihmisten kurttuotsaisuus. Meillä kotomaassa löytyy hihhuleita, joiden huumorintaju riittää hädintuskin sakastin ulkopuolelle. Erityisesti tämä koskee hihulismipuoluetta, jonka johtohahmon olisi syytä vetäytyä julkisuudesta kotiin kasvamaan ihmisenä. Muissakin puolueissa on jytkyllisen verran päällikköä, jotka voisivat myös kaikota luottamustehtävistä.

Vaan maailmalla nämä "uskonto"- jutut on viety astetta pitemmälle. En tiedä kurttuotsaisempaa porukkaa kuin nämä itseään islamisteiksi kutsuvat ovat. Kunnioitan - tai kunnioittaisin - sinänsä kaikkia uskontoja ja jokainen saa uskoa, mitä haluaa. Uskonnot ovat osa kulttuuria. Silti se, että aletaan uskonnon varjolla tappamaan ihmisiä, kuten Ranskassa pari päivää sitten. Se nyt vaan on liikaa. Sori vaan terroristit. Ei tuolla tavalla maailmaa rakenneta. Tosi kristitythän ovat sujuvasti aikoinaan näyttäneen mallia ristiretkillään. Ristiretket siis jatkuvat eri tavoin, eri tasoilla ja eri kulttuureissa yhä. Ne jatkuvat täällä Suomessakin meitä vähemmistöjä jahdaten ja syrjien, joskaan ei niin voimallisesti kuin itäisessä naapurissamme. Inkvisitio on silti täälläkin yhä voimissaan. Haluaisin kunnioittaa uskontoja ja kulttuureja, ne ovat maailman rikkaus, mutta kun en vaan voi - en enää. Uskonto tuo minulle mieleen vain ja ainoastaan negatiivisia asioita, pelkkää pahaa ja ihmisoikeuksien polkemista.

Ristiretket eivät ole historiaa - ne ovat nähtävästi vasta alkamassa