Follow by Email

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Raskaita aikoja

En ole kirjoittanut pariin kuukauteen mitään, kuten varmaan molemmat lukijani ovat huomanneetkin jo. Enimmäkseen nämä kirjoitteluni ovat harventuneet, kun ei ole ollut oikein sanottavaa ja joskus tuntuu vähän siltä, ettei ketään juuri kiinnostakaan. Vaan toisaalta, kirjoitan enimmäkseen itseni vuoksi - aivan kuten Waltarin kirjassa Sinuhe Egyptiläinen teki. Itseni vuoksi kirjoitan päiväkirjaanikin ja samoin itseni vuoksi olen aloittanut kirjoittamaan kirjaa - omakustanne sellaista. Äidin tarina on tuon kirjan nimi, sillä 25. maaliskuuta kuluvaa vuotta äitini nukkui yllättäen pois. Siksi kirjoitan hänen tarinansa kirjaksi. Ei ole mitään väliä lukeeko tuota kirjaa kukaan muu, sillä sen kirjoittaminen on kaiketi enimmäkseen omaa surutyötäni.

Blogikirjoittamiset ovat siis jääneet siksikin, että olen ollut kovin kiireinen kaiken kohtaamani surun keskellä. Olen järjestellyt siunaustilaisuutta, tehnyt kutsukortteja ja kirjeitä, hoidellut kaikenlaista asiaan liittyvää. Hautamuistomerkinkin teen itse, sillä äiti olisi varmaan arvostanut sitä. Hän oli aina kiinnostunut meidän kaikista rakennushankkeista ja jo alakouluikäisenä hän oli suorastaan ylpeä, kun toin koulussa tekemiäni puuesineitä kotiin. Tämän viikonlopun aikana olen nyt sitten tehnyt äidille viimeistä puukäsityötäni - hautaristiä, jonka toivon valmistuvan viikon kuluttua sovittuun uurnanlaskupäivään mennessä. Vaikka en ole uskonnollinen ihminen itse, eikä äitinikään kuulunut kirkkoon, kuten en minäkään, niin äiti halusi ymmärtääkseni uskoa johonkin, vaikkei kirkkoon enää vuosikausiin uskonutkaan. Äidin vuoksi teen tuon ristin ja sen pitää olla hyvä ja hieno - paras, mitä osaan ja kykenen, ellei jopa hitusen parempikin. Vain parasta äidille.

Jokainen voi varmasti kuvitella, kuinka olen käynyt mielessäni asioita, joita teimme ja puhuimme äidin kanssa. Jostain kumman syystä tulee mietittyä sitäkin enemmän niitä asioita, jotka jäivät tekemättä ja sanomatta. Olen kuitenkin onnellinen, että vajaa viisi vuotta sitten uskalsin kertoa äidille omasta itsestäni ja että pojan sijaan hänellä onkin tytär. Olen jotain tuosta kertonut jossain varhaisessa kirjoituksissani. Kun tuolloin kerroin äidin silloisista reaktioista ja totesin, etten ikinä voi sanomisiaan unohtaa, vaikka anteeksi antanut olinkin, niin kuulin nyt siskoltani äidin sanoneen, että hän oli onnellinen puolestani ja nykyinen puolisoni Veera on hänen mielestään minulle hyvä. Äiti oli täysin hyväksynyt nykyisen tilanteeni ja se menee tuon aiemman yli niin, että teen kaikkeni unohtaakseni sen ikävän episodin silloin. Yritän muistaa äidistä vain hyviä asioita ja niitä riittääkin niin paljon, ettei yksin oma pääni riitä niitä miettimään, vaan kirjan kirjoittamiseenkin olen pyytänyt sukulaisilta muistiapua etenkin ajoista ennen minua. Harmillista on, että Jennana jäi tapaamiset äidin kanssa niin kovin vähiin. Suurin syy varmaan oli, että minulta loppui mökkireissut eroni myötä vajaa viisi vuotta sitten, enkä käynyt enää siellä suunnalla aikaisempaan tapaan. Tai oikeastaan ei noinkaan,vaan suurin syy oli, etten viitsinyt ajaa Lohjalta Lahteen käymään, vaan aina oli olevinaan jotain muuta tekemistä. Puhelimessa puhuimme usein, yleensä sunnuntai oli se päivä, kun juttelimme. Tänäänkin on sunnuntai, mutta enää ei niitä puheluita tule.

Äiti ehti tietää ja tuntea minut tyttärenään 1764 päivää - olen onnellinen niistä päivistä. Se on 1764 päivää enemmän kuin mitä isäni ehti tunteä tytärtään. Isäni ehti kuolla keväällä 2008 juuri ennen kuin tämä pitkä transprosessini ehti alkaa. Lähetteen olin toki jo hakenut tutkimuksiin. Tässä orpoudessa on varmaan yksi suurimmista tunteita herättävistä asioista se, että tuntee olonsa niin kovin yksinäiseksi. Onhan minulla rakas puolisoni Veera enkä ilman häntä selviäisikään. Mutta isä ja äiti ovat ne, joille voi kertoa omista tekemisistään - onnistumisistaan ja aikaansaannoksistaan, iloista ja suruista. Nyt tuntuu kuin ei olisi ketään jolle kertoa näitä. Veeralle on turha kertoa, sillä me teemme kaiken aina yhdessä, niin ei siinä jää kerrottavaa paljoakaan. Ja ainahan voi kertoa omia juttujaan kenelle vaan, mutta ei kukaan kuuntele samalla tavoin kuin äiti...

Äidin risti, vaihdoin tähän tämän oikean kuvan, kun se nyt 25 tunnin aherruksen jälkeen on valmis ja paikoillaankin.